tiistai 22. joulukuuta 2009


Voiko herkempää ja kauniimpaa tonttutyttöä olla? Emäntä jaksaa minua ihastella.


Juustolan riehakkaat tonttukoirat. ;-)


Tässä kaksi supertonttua! Leevi ja Katja, parhaat kaverukset!

Blogitaukoon syyllinen on kone. Koneet ovat säälimättömiä! Ei tunteita, ei empatiaa, ei minkäänlaista sääliä! Näin monta kuukautta olen joutunut olemaan hiljaa ja vain mielessäni olen manannut tilannetta. Emäntää on ollut turha syyttää, vaikka on houkuttanutkin. Hän on kyllä yrittänyt kaikkensa tietokoneen kanssa. Nyt on ongelmat väliaikaisesti ratkaistu. Voi, minulla olisi niin paljon kerrottavaa!!!

Emäntä on mieltynyt tietokoneettomaan elämään alku shokin jälkeen, joten saa nähdä miten saan häntä koneen äärelle jahka näistä ihme jouluvouhotuksista selvitään. Vilja tarkkanenäisenä on löytänyt kerrassaan houkuttelevan tuoksuisen kassin, mutta olemme malttaneet mielemme. Hyvää kannattaa aina odottaa!

Joten riemukasta joulua ja kerrassaan nameja lahjoja kaikille tuttavilleni!

torstai 15. lokakuuta 2009

Mittasuhteita 2

Viime huhtikuun kohdalta näkyy miten Vilja tavoitti minun kokoni ja tässä näkyy tilanne tänä päivänä. Minua ei todellakaan haittaa olla tällainen pieni ja siro, sillä minä olen isäntäväen pikku kainaloinen! Koska palelen herkästi nukunkin heidän keskellään, peiton alla, pää tyynyllä ja mitä pienemmässä raossa nukun, sitä parempi! Jälleen on alkanut viileät ajat ja niinpä paras paikka on lämpimässä.

Emäntä käski perinaiselliseen tyyliin pahoitella näkyä sohvallamme. Ai meitäkö?

"No en tietenkään Ella-hupsu! Minua vain harmittaa, kun olette kipsahtaneet torkkupeittojen sotkuun heti minun noustuani ja kalenterikin on jäänyt lähes Viljan alle. Kamalan epäsiistin näköistä," emäntä huokaisee.

"Ei kukaan huomaa, kun me olemme kuvassa. Usko pois! Miten Viljan kuono puuttuu kuvasta?"

"Pentu oli yllättävän tarkkana ja ehdin napata vain tuon yhden kuvan, sitten Vilja jo sinkosi kimppuuni. Ei teitä ole helppo kuvata."

"Minä kyllä yritän aina olla sievästi! Viljaa on kyllä vaikeaa kuvata."

"Kyllä sinäkin aika äkkiä tulet linssiin kiinni tai syliini," nauraa emäntä.

"Ai niinkö? Hih... Onhan se hämmentävää, että tällaista katukoiraa niin kuvataan."

"Sinä olet niin suloinen, pikku korfutar..." Ja niin se emäntä jatkaa kehumistani ja nostaa minut syliin rapsuteltavaksi. Mistäköhän minä alunperin olin edes kirjoittamassa?

tiistai 6. lokakuuta 2009

Eleganssin lähteillä

"Se on ulkomuodoltaan pieni, siro, kurvikas ja elegantti koira, joka liikkuu kevein askelin."
"Se on pienestä koostaan huolimatta reipas, luonteeltaan iloinen, lempeä, mukautuvainen ja älykäs, läheisyydenhaluinen
, hiukan pidättyväinen ja hellyydenkipeä koira."
"Se ei rakasta mitään niin paljon kuin lämpimiä vällyjä, joiden väliin kääriytyä talvipakkasella"

"Se on liikunnallinen koira. Ulkoasuunsa ja kokoonsa nähden se on nopea, vahva ja kestävä koira, jonka kunto kestää hyvin pitkiä remmi- ja metsälenkkejä. Sille riittää aivan normaali liikunta ja tulee toimeen seurakoirana, vaikka sen kanssa ei harrasteta kilpaurheilua. Tämän koiran kylmänarkuus rajoittaa ulkoilua talvella, pitkiä lenkkejä kovemmilla pakkasilla ei voi välttämättä tehdä."


Puhutaanko tässä minusta? Ihan varmasti! Emäntä keräsi nämä tiedot kuitenkin netistä. Tässä kuvaillaan italianvinttikoiraa! Katsokaas kuvia siitä rodusta, paljon meikäläistä! Onko tässä totuus eleganssistani, kasvojeni ja korvieni ilmeikkyydestä, rakkaudestani juoksemiseen ja rakkauteeni peiton alla tai mahdollisimman lähellä ihmistä nukkumiseen? Siis iltalinavinttikoiraa ja portugalinpodengoa? Kansainvälinen coctail. Ei hullumpaa!

maanantai 5. lokakuuta 2009

Syysmyrskyn aikaan

Tällaisina päivinä, jolloin tuuli puskee ovea kiinni, kun emäntä yrittää saada meidät ulos ja joki tulvii pihalle, jotta sorsat voivat uida uusilla alueilla, on parasta käpertyä kotiin. Luovuttaa suosiolla myrskylle. Kietoutua puseron lämpöön ja olla möllötellä, syödä ja leikkiä vähän, jotta veri jaksaa kiertää. Kun sade taukoaa ja tuulikin sallii uloskulun, on mukava käydä ihastelemassa veden voimaa, tuulen riehakkuutta, taivaalla purjehduskisaa pitäviä pilviä.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Muistoja, muistoja


"Kuivaisit jo, emäntäni!"


"Annappa pyyhe tänne, niin minä vähän nujutan sitä!"


"Onko pakko kuvata, kun minulla on nolo pystäri?"


Kummasti tällainen sadekeli herättää arvostukseni elämääni kohtaan. Sade saapui jo eilen. Illalla vettä vihmoi ja tuuli puski vasten seiniä. Minä pidättelin hätääni enemmin, kuin menin ulos. Kotona oli niin suloisen lämmintä! Emäntä oli lämmittänyt pönttöuunin ja puuhellan.

Aamulla oli pakko lähteä mukaan ulos. Rakko vaikersi jo hädästä! Portaissa odotimme, kun emäntä kiskoi toisenkin takin niskaan. Minua huoletutti emännän pukeutuminen ja kun terästin kuuloani, korviini kantautui ulkoa sadepisaroiden tasainen ropsahtelu. Voi ei!

Aika nopean tahtiin teki Viljakin hätänsä , saatikka Leevi. Emäntä reippaana johdatti meitä peltotielle ja sade vain yltyi. Olin jo aivan uitettu, Leevin turkin ilmavuudesta ei ollut tietoakaan ja emännänkin takista valui tasainen noro reisille ja sieltä saappaisiin sisään. Yht´äkkiä se iski. Muisto! Se oli laumauttavan elävä tunne. Valahdin surulliseksi ja voimattaomaksi. Olin jälleen yksin pikku puutarhapalstalla Korfulla ja vettä vihmoi. En voinut muuta, kuin lannistua, ei ollut suojaa, jonne käpertyä. Puun alla vain tärisin ja odotin, että pilvet lipuisivat pois ja aurinko kuivaisi minut. Lohduton olo.

Yllättäen havahduin surkeudestani. Emäntä katsoi minua lempeästi ja kannusti. Olimme kääntyneet kotia kohti! Pienen pellon läpi pääsi vielä nopeammin kotiin. Johdatin emäntää sinne ja hänkin suostui nauraen. Miten ihanalta tuntuikaan, kun tajusin, että minulla on oma koti. Lämmin, suojaisi paikka, jossa minua rakastetaan, jossa saan nujuta, nukkua, ruokaa, lämpöä ja läheisyyttä. Minun ei tarvitse jäädä sateen armoille, eikä olla ypöyksin. Emäntä kuivasi läpimärän turkkini lempeän rivakasti pyyhkeellä. Veri lähti kohisten kiertämään ja minä nautin! Minua olisi saanut kuivata vaikka kuinka kauan! Kotini on linnani, jossa minulla on monta, mittaamattoman arvokasta ja elävää aarretta!

torstai 1. lokakuuta 2009

Sillit suolassa


Sopu sijaa antaa. Me olemme ystäviä. Ystävyytemme perustuu puhtaasti sille, että olen kiltti, ystävällinen, ihana, lempeä ja älykäs. Minä osaan joustaa ja se onkin tässä ystävyydessä avainasia. Viljasta kun ei juurikaan ole joustamaan. On se kivaa, kun on ystävä, jonka kanssa nuuhkia viestejä, jakaa tuoli ja lämmitellä, nuhjata ja nahistella lempeästi.
" Älä sinä, Leevi, siellä sohvallasi tuhahtele! Sinä et anna Viljalle edes mahdollisuutta!"
" Krooooh pyyyyh!!! Minä nukun! Älä viitsi herättää joutavilla höpinöilläsi."
" Sinä sitten olet pentumainen, vanha koira," kuiskaan itsekseni. Leevi on kyllä diiva!

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Vilja sukuloimassa

Vilja ja emäntä lähtivät eilen tapaamaan Viljan sukulaisia. Me jäimme Leevin kanssa kotiin ja pohdimmekin, ettei meistä kummallakaan ole mielikuvaa omista sukulaisistaan. Leevi on oletettavasti tavannut siskonsa vuosia sitten ja sattumalta. Minullahan mahdolliset sukulaiset ovat Euroopan toisella laidalla, jos ovat edes hengissä enää... Jäimme siis haikeisiin tunnelmiin ja minä ilmaisin sen ulvomalla ikkunalla veret seisauttavasti, kun Vilja ja emäntä pakkautuivat autoon.
" Vilja hei. Kerro reissustasi ihan omin sanoin."
" Kiitos Ella! Olet reilu!"


Tässä on emoni Papu. Hänessä siis on sileäkarvaista noutajaa ja lapinkoiraa. Tosi iloinen suukottelija ihmisille, mutta piti kyllä minulle komentoa.


Tässä on siskoni Vanja. Meissä ei muuta yhtäläisyyttä ole, kuin pään alueella ja olemme olleet molemmat aika riiviöitä (kuulin meidän emäntien sanovan niin!?!).


Tuota, olen rehellinen, tämän kerran. En meinannut uskaltaa tulla autosta ulos, kun minua olivat vastassa Papu, Vanja ja Vanjan ystävä Täplä. Kaikki minua isompia. Emäntä nosti minut autosta ulos. Juoksin hengen hädässä pakoon ja taisin vähän vikistäkin.


Alistuin uikuttaen Vanjalle ja Papulle. Huh, kun tunsin itseni pieneksi! Jos pääsin emännän tai jonkun muun ihmisen lähelle, sain rohkeuteni takaisin ja annoin omaisteni kuulla kunniansa!


Mietin tässä, että mekö muka siskoksia? Haloo! Tuo valtava, pitkä koipinen muka siskoni! Tässä on jokin virhe!

Vanjan ystävä Täplä-herra, oli oikein mukava ja suuresta koostaan huolimatta en häntä pelännyt sentään niin paljoa. Omien sukulaisten uteliaisuus oli vain kovin tungettelevaa. Minut otettiin ihmisten mukaan sisälle. Nuuskutin talon joka nurkan ja huomasin, että tuttu paikka ja tuttuja leikkikavereita, ihmislapsia! Voi että oli kivaa, kun muut koirat temusivat ulkona, sain minä kehuja ja ihailua ja leikin kovasti! Lasten naamoja oli kiva nuolla, kun suupielissä saattoi olla herkullisia makuja! Yhdessä huoneessa oli herkullisen tuoksuinen, tosi jännä karvakasa sellaisessa häkissä. Minä olisin jaksanut tuijottaa sitä pystykorvaista, paistin tuoksuista ötökkää vaikka ja kuinka kauan! Oli kyllä hauskaa!

Kun olimme emännän kanssa lähdössä autoa kohti, me Papun kanssa innostuimme leikkimään. Ihana mamma! Hiukan haikeana hyppäsin autoon ja mietin, että toivottavasti tapaan heitä kaikkia vielä uudestaan.

Olin niin väsynyt, että nukuin koko automatkan kotiin. Välillä kävin vähän emäntää kannustamassa ja suukottamassa ja sitten vajosin iloisiin uniin leikkimisestä lasten ja tietysti Papun ja Vanjan kanssa. Kyllä minä joku päivä rohkaistun Vanjallekin näyttämään miten minä tyttö leikin!

Vaikka oli kiva tavata omaisia, oli kyllä ihana tulla kotiinkin ja nuuskutin heti Ellaa ja Leeviä. On ne aikas kivoja kavereita ja mukavan kokoisia ja olisi ollut tylsää tulla kotiin, jossa ei ole yhtään kaveria. Lupaan olla Ellalle ja Leeville kiltimpi.

" Saa nähdä, koska tuo lupaus unohtuu," Leevi huokaisi silmiään pyöritellen.
" Annetaan Viljalle mahdollisuus, Leevi. Sukuloiminen teki selvästi Viljalle hyvää. Kerrankin joutui alistua ja huomata, ettei hän ole koiramaailman napa!"
" No siinä olet kyllä, Ellaseni, oikeassa!"

lauantai 26. syyskuuta 2009

Etsi kuvasta koira


Onko vähän metsäkoira? Mitkä maastoutumisvärit! Tätä puolta Viljassa mekin Leevin kanssa ihailemme ja kadehdimme.

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Vilja rakastaa...




... Metsäretkiä, juoksemista, kepeillä leikkimistä ja marjojen poimintaa.

Leevi rakastaa...


... Metsäretkiä ja poseeraamista.

Minä rakastan...



... Metsäretkiä, marjojen poimintaa ja juoksemista.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Ylpeä Vilja (ja syystäkin!)


Sain Viljalta luvan hehkuttaa julkisesti: Vilja on sisäsiisti!!!!!!

"Kerropas, Vilja, miten tämä nyt vihdoin tapahtui."

"No, yksi päivä lirkkasin tuohon keittiön lattialle ja emäntä sattui olemaan siinä vieressä. Yleensähän isäntäväki on vain kurtistellut otsaansa ja siivonnut pisun pois, mutta nyt emäntä näytti lättäkköä ja sanoi "hyi". Ja sanoi muuten painokkaasti. Silloin jotenkin tajusin, että ai, sisälle pissiminen ei olekaan hyvä juttu. Siis sen takia isäntäväki on aina ulkona niin kovasti kehunut ja antanut namipaloja, mutta sisällä ei. Koska olen kuitenkin ihan älykäs tyttö, tartuin vinkkiin. Siitä lähtien olen mennyt ovelle, kun hätä iskee ja pääsen ulos. Todella helppoa!"

"Kiitos Vilja! Helpotus on suunnaton koko talon väelle ja isäntäväki jaksaa ihmetellä miten pienestä se on ollut kiinni. Onnea siis Vilja kovasti! Olet saavuttanut Suuren Etapin pennusta koiraksi kasvamisen tiellä!"

Emäntä pyysi tähän lisäämään vielä, että koirankasvatuskirjoista huolimatta, jokainen koira on yksilönsä ja kehittyy omaan tahtiin sekä vaatii omanlaisensa kasvatuksen. Kirjoista saa hyviä vinkkejä ja ideoita, mutta orjallisesti niitä ei pidä noudattaa. Omaa koiraansa tulee kuunnella ja maalaisjärjen käyttö on enemmän kuin toivottavaa.

lauantai 19. syyskuuta 2009

Meren äärellä

Olipa kerran kaunis, aurinkoinen syyskuun lauantai. Auton ovi aukesi kutsuvasti ja antauduimme sen mahdollisuuksille. Auto halkoi maisemia, milloin kovin autoista ja vauhdikasta tietä, milloin pienempää ja puiden reunustamaa, kapeampaa tietä. Etapissa autoon nousi Katja! Sepä oli iloinen yllätys! Auto kaarsi samoja teitä paluusuuntaan, mutta viimein erosi tutusta tiestä. Minne nyt, me koirat pohdimme. Jälleen tuttuun hoitopaikkaamme! Sieltä pakkautui hoitajamme ja pikku poika omaan autoonsa, me kävimme pissillä ja jälleen matka jatkui. Nyt tosin aivan eri teitä. Välillä ylitimme veden korkean sillan kautta.


Pitkähkön, metsäisen ja hiukan vetisenkin matkan jälkeen pääsimme autosta ulos ja minne se oli meidät vienytkään! Pienen metsäpolun jälkeen aukesi mahtava maisema! Meri velloi ja hehkui, etäällä lipuivat tummat pilvet ja kaukana satoi, mutta ei täällä! Meidät laskettiin vapaiksi ja kyllä nautimmekin! Loikimme kivikoissa, nuuhkimme uusia tuoksuja ja luimme niiden viestejä.



Minä tervehdin pikku ystävääni yhtä sydämellisesti, kuin hän minua. Hän tosin paijasi, ei nuollut. Tuo makkaran näköinen asia kuvassa on minun kieleni.


Pian grillikodasta alkoi leijua hurmaava tuoksu ja me koirat majoituimme vahtimaan tilannetta. Samalla alkoi vierasta väkeäkin pyöriä kivikoissa ja meidät laitettiin varmuuden vuoksi kiinni. Meille tarjoiltiin erittäin herkullista rustoluuta ja tuttuja kuivanapuloita. Viljakin oli niin ilahtunut tarjoilusta, ettei piitannut vieraista tuon taivaallista. Olimme kerrassaan mallikkaasti! Vieraat hakeutuivat grillaamaan muualle.

Leevi nautti kovasti Katjan seurasta.


Vettäkin oli tarjolla sadevesilammikoissa.


Sää suosi, seura helli ja ravinto maittoi. Kyllä retkeily on ihanaa! Uni maittoi illalla, mutta yöllä alkoikin rusto pyörittää mahaa ja emäntä sai kovasti tekemistä, kun juoksutti Viljaa ulos ja siivosi haisevia vahinkoja. Kuralla oli maha meillä Leevinkin kanssa ja sitä kesti seuraavan päivän, aamusta iltaan. Kaikella on hintansa, myös kauniilla päivällä meren äärellä...


P.S. Hyvät, mahdolliset lukijat. Jaksakaa vielä lukea edellinen kirjoitukseni ja minä anelen, jotta osallistuisitte vetoomukseen. Se merkitsee minulle kovin paljon ja on niin pieni vaiva.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Apua! Auttakaa!

Kuulimme kamalia uutisia ja rukoilemme nyt kaikkia kielitaitoisia eläinten hyvinvoinnista kiinnostuneita, suuri sydämisiä ihmisiä auttamaan!

Korfun saarella, siis sillä minun saarellani, on oikeuden eteen joutumassa hyvä ihminen, joka auttaa kaltaisiani koiria. Kreikkalaiset näyttävät jälleen todelliset karvansa syyttämällä perättömästi hyväntekijää koirien tehtailusta ja rahallisen hyödyn tavoittelusta (taas tätä samaa!). Kaikki rahat, jotka kaltaisistani koirista nämä hyväntekijät saavat, menevät todellakin kohtalotovereideni huolehtimiseen. Sen saattoi emäntäkin omin silmin nähdä minua hakiessaan. Minun rakas Louisanikin on luovuttanut kotinsa koirille ja kissoille antaen kodinomaisen uuden alun uhraten huonekalunsa innokkaille hampaille ja kynsille, uhraten hermonsa monenmoista kokeneiden eläinten luottamuksen palauttamiseksi, uhraten puutarhansa innokkaille kaivelijoille ja ulostajille ja näkisittepä ne lattiat! Kaapit ja nurkat tursuavat kauniiden koriste-esineiden sijaan eläintenruokia, ruoka- ja vesiastioita, leluja, hihnoja, kaulapantoja. Esillä olevat valokuvat ovat meistä onnekkaista kodin löytäneistä. Kaikki tuo meidän onnettomien eläinten tähden. Kaikki tämä kreikkalaisten epäinhimillisyyden tähden (aina on poikkeuksia joukossa, en tuomitse kaikkia, mutta yleisasenne siellä on karmiva).

Joten olkaa niin kilttejä ja laittakaa nimenne adressiin, jonne löytyy linkit tämän uutisen kautta:
http://www.corfuanimalwelfare.com/news.html

Kiitos kaikille jo etukäteen vaivannäöstä!

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Naapurisopu


Tämä kuva saa varmaankin monet huokailemaan, kuten emäntänikin. Juu, on söpö turre. Viis ulkonäöstä, tämä kaveri on uusi, kiva ystäväni! Naapurimme lapset ovat muuttuneet karvaisiksi ja sehän sopii minulle. Pihalla juoksentelee neljä lajitoveria, mutta kuvan hurmuri, Oliver, on suosikkini ja tuntuu olevan isäntäväenkin. Tässä lähdimme isännän kanssa autolla metsään. Pihalle jäi emäntä vilkuttamaan ja Oliver katsoo haikeana perääni. Kivaa, kun naapurista löytyy sopivan kokoinen koiraystävä, vaikka emännän ihastelu välillä hiukan harmittaakin. Olen silti emännän kainaloinen numero 1, koska pidän asemastani huolen kömpimällä kainaloon.

perjantai 4. syyskuuta 2009

Haaveita koiranpennusta?


Harkitse vielä! Kyllä meitä kaikkia jo alkaa pänniä, kun ei Viljasta ole sisäsiistiksi. Ei sitten millään! Minun söpöiset pikku tassuni eivät tarkan nenän ansiosta hupsahda niin herkästi Viljan jättämiin lammikoihin, mutta ihmisparat! Heillä nenä on niin etäällä maasta ja tietystä suunnasta lammikoita ei välttämättä näe. Niin isäntäväen jalat saavat ikävän puoleisen kasteen. Tässä laitettu papereita imemään pahimmat, jotta isäntäväki pääsee luuttuamaan. Meillä onkin lattian pesu joka päivä! Niin, että jos se koiranpentu houkuttaa, me voimme lainata Viljaa. Ehkä sitten aikuiset, kodittomat koirat alkavat vaikuttamaan erittäin varteen otettavilta! ;-)

sunnuntai 30. elokuuta 2009

Kun saapuu syys




Emäntää ja minua yhdistää kovasti eräs asia: rakkaus syksyyn. Emäntä huokailee luonnon komeiden juhlavärien perään ja nauttii tarkastella, miten tyylillä ja ilolla luonto valmistautuu talviuneen. Minä nautin pelloille kerääntyvistä siivekkäistä, joiden viisautta emäntä jaksaa ylistää. Pakenevat kuulemma etelään talvea pakoon. Ei hullumpi suunnitelma. Lähtisin minäkin, jos lauma seuraisi mukana. Ilman isäntäväkeä en kyllä lähtisi! Tiedän mikä etelässä voi pahimmillaan odottaa. On siis onni asua täällä ja vielä peltojen keskellä! Kurjet kaakottavat aamuisin ja ovat suorastaan pelottavan suuria! Haukat väijyvät pelloilla saaliitaan. On sellainen minuakin käynyt vilkaisemassa. Hui! Kanadanhanhia on nähty myös. Tietysti on paljon ihania, rohkeita siivekkäitä, jotka jäävät talveksi minua houkuttamaan.

Jotenkin tuli karkaaminen mieleen, miksiköhän? Minä olin tässä eräs päivä oikea rasvattu salama! Ennen kuin isäntäväki ehti nimeäni sanoa, häivyin. Olen ollut kuulemma todella kiltti ja kuuliainen koko kesän, joten piti sitä vähän irroitella ja näyttää, että kyllä minä vielä yllätän. En nyt viitsi paljastaa missä olin ja mitä söin, mutta suihkuhuone haisee vieläkin okennukseltani...

tiistai 25. elokuuta 2009

Toipilas


Jos me koirat tappelemme, mitä tapahtuu kyllä harvoin, saattaa tulla pieniä haavoja korvalehtiin. Ne paranevat pian, eikä siinä sen kummempaa. Meillä kunnon rähinää ei edes pääse syntymään, kun me Leevin kanssa alistumme Viljan voimalle. Mutta Uuna Kuunsäde-rukka sai kovaa kyytiä ja kisuilla pienikin haava saa pahaa jälkeä aikaiseksi. Tämä kuva on Uunasta tappelua seuraavana aamuna. Neidillä oli reikää päässä ja haavaa kuonossa ja ne kun turposivat, kapeni kummasti näkökenttä. Uuna pidettiin erillään muista, haavat putsattiin ja kisu pääsi oikein eläinlääkäriin, jossa käyttäytyi kuulemani mukaan ihailtavan mallikkaasti! Uuna totesi, että apu oli tervetullutta, turha siinä iskeä kynsiään auttavaan käteen. Oli kuulemma edellinen asiakas jo naarmuttanut aikas pahasti lääkärin käsivarret.


Leevi piti Uunalle seuraa ja Vilja yritti vääntää kissaa leikkimään kanssaan. Uuna ei suostunut, mutta nätisti kiemurteli pennun railakkaista otteista irti. Hellästihän se Vilja Uunaa päästä piteli kiinni, mutta leuat on isot ja hampaat suuret. Ei naurata ei.


Pian alkoi hoiva, lääkkeet ja sympatia tepsiä. Turvotus laski ennätysvauhtia ja samaan tahtiin kissa virkistyi. Viljakin sai Uunan leikkiseurakseen ja pian talo vilisi iloisia kissoja, kun pääsivät jälleen yhdessä puuhastelemaan.


Kuka mahtoi Uunaa höykyttää? Ainoa, jolta rupia löytyi oli, yllättävää kyllä, Uunan rakas sisko Kaunis Katariina. Sellaisia ne sisarussuhteet voivat olla, yhtä kissatappelua.

tiistai 18. elokuuta 2009

Uusvanha tuttavuus


Eräs päivä emännän mukana tuli meille tyttö, nuori nainen. Iloinen ja mukava. Leevi ilahtui suunnattomasti. Hän tunsi tytön vuosien takaa! Tyttö, Katja, oli yhtä ilahtunut Leevin näkemisestä ja he viettivätkin mukavia hetkiä sylikkäin. Minäkin pidin heti Katjasta. Hän silitteli minuakin niin mukavasti, että! Mutta arvatkaas kuka suorastaan repesi uudesta tuttavuudesta? No Vilja tietenkin. Vilja oli niin riehakas, että jonkin aikaa näytti jo siltä, ettei tästä jutusta tule mitään! Katja juoksi nauraen pakoon täysin villiintynyttä pentua, joka koetti hyppiä, purra ja pussata häntä villisti piiskaten. Katja melkein pamahti iguaani Dalin terraarioon lasin läpi, kun Vilja häntä niin ahdisteli! Viimein tilanne rauhottui ja Viljasta tulikin, ihme kyllä, Katjan suosikki! Käsittämätöntä, etteivät ihmiset tunnu arvostavan minun nöyrää ja kunnioittavaa lähestymistapaa, paitsi oma isäntäväkeni.


Kun isäntä saapui paikalle, pakkauduimme kaikki autoon ja lähdimme metsään. Minä tietysti napotin keskellä, jotta näin maisemat ja ajosuunnan.


Vilja vouhkasi menemään sydämensä kyllyydestä!


Marjat maistuivat muillekin, kuin meille koirille. Niitä kävimme seuraavana aamunakin poimimassa porukalla ja emäntä väsäsi Katjan kanssa herkullisen tuoksuisen piirakan. Me saimme tyytyä kuolaamiseen.


Tässä me nätit tytöt ollaan ja ihmetellään muiden touhuja.



Minäkin sain nauttia Katjan läheisyydestä ja ystävällisyydestä.


Kolmas, joka sekosi Katjan tapaamisesta, oli Loviisa Maununtytär!Meidän pikku diiva ja kerrassan epäluuloinen kissaneiti muisti Katjan! Katti loikkasi kovaa kehräten tytön luo ja vaihtoi kuulumisia silmiään siristellen, kovasti kuristen ja puskien. Hellä tervetulotoivotus ja ilahtunut jälleen näkeminen! Muut kissat eivät ole tavanneet Katjaa aiemmin.


Ja pitihän meidän tietysti yrittää kerjätä, kun ei isäntäväeltä irtoa makupaloja. Ei onnistuttu nytkään, vaikka parastamme pistettiin. Turhauttavaa! Katja oli meillä yötäkin. Vilja olisi kovasti tahtonut viettää railakkaan leikkiyön tytön kanssa, mutta isäntäväki esti sen. Aamulla Katja sai erittäin iloisen pusuherätyksen, Viljalta.

Oli kiva tutustua sinuun Katja! Leevi ja Loviisa iloitsevat jälleennäkemisestäsi. Meidän kaikkien, myös ihmisten puolesta, tervetuloa uudestaan!