"Kuivaisit jo, emäntäni!"
"Annappa pyyhe tänne, niin minä vähän nujutan sitä!"
"Onko pakko kuvata, kun minulla on nolo pystäri?"
Kummasti tällainen sadekeli herättää arvostukseni elämääni kohtaan. Sade saapui jo eilen. Illalla vettä vihmoi ja tuuli puski vasten seiniä. Minä pidättelin hätääni enemmin, kuin menin ulos. Kotona oli niin suloisen lämmintä! Emäntä oli lämmittänyt pönttöuunin ja puuhellan.
Aamulla oli pakko lähteä mukaan ulos. Rakko vaikersi jo hädästä! Portaissa odotimme, kun emäntä kiskoi toisenkin takin niskaan. Minua huoletutti emännän pukeutuminen ja kun terästin kuuloani, korviini kantautui ulkoa sadepisaroiden tasainen ropsahtelu. Voi ei!
Aika nopean tahtiin teki Viljakin hätänsä , saatikka Leevi. Emäntä reippaana johdatti meitä peltotielle ja sade vain yltyi. Olin jo aivan uitettu, Leevin turkin ilmavuudesta ei ollut tietoakaan ja emännänkin takista valui tasainen noro reisille ja sieltä saappaisiin sisään. Yht´äkkiä se iski. Muisto! Se oli laumauttavan elävä tunne. Valahdin surulliseksi ja voimattaomaksi. Olin jälleen yksin pikku puutarhapalstalla Korfulla ja vettä vihmoi. En voinut muuta, kuin lannistua, ei ollut suojaa, jonne käpertyä. Puun alla vain tärisin ja odotin, että pilvet lipuisivat pois ja aurinko kuivaisi minut. Lohduton olo.
Yllättäen havahduin surkeudestani. Emäntä katsoi minua lempeästi ja kannusti. Olimme kääntyneet kotia kohti! Pienen pellon läpi pääsi vielä nopeammin kotiin. Johdatin emäntää sinne ja hänkin suostui nauraen. Miten ihanalta tuntuikaan, kun tajusin, että minulla on oma koti. Lämmin, suojaisi paikka, jossa minua rakastetaan, jossa saan nujuta, nukkua, ruokaa, lämpöä ja läheisyyttä. Minun ei tarvitse jäädä sateen armoille, eikä olla ypöyksin. Emäntä kuivasi läpimärän turkkini lempeän rivakasti pyyhkeellä. Veri lähti kohisten kiertämään ja minä nautin! Minua olisi saanut kuivata vaikka kuinka kauan! Kotini on linnani, jossa minulla on monta, mittaamattoman arvokasta ja elävää aarretta!
