torstai 17. marraskuuta 2011

Riemukas päivä

Ensinnäkin toivotan äärettömän iloisin hännän heilutuksin uuden lukijani tervetulleeksi! On kerrassaan mahtavaa, että olet tiesi blogiini löytänyt! Toivottavasti viihdyt tarinoiden ja kuvien parissa. Pidemmittä puheitta jatkakaamme ajan kuromista umpeen.

Eräs kaunis, aurinkoinen toukokuun päivä meille saapui vieraita. Mukava nainen ja hänen mukava koiranpentunsa, jonka seura oli Viljalle enemmän, kuin tervetullutta. Riemu on tuon pienen, viljamaisen koiran nimi ja nimensä mukaisesti hän vietti päivää kanssamme. Katsokaas vaikka!

Aluksi teimme pihalla turvallisen rivin, koska paikka oli Riemulle vieras. Tässä hän huolestuneena kuikuilee emäntänsä perään.

" Eihän se emäntä vain jätä minua tänne kummaan paikkaan," pohti Riemu otsa huolesta kurtussa, lyhyet raajat valmiina säntäämään emännän luo.

Vaan eipä aikaakaan, kun Vilja pentuakin vilkkaampana villitsi Riemun hurjaan leikkiin.


Väistelimme Leevin kanssa pomppivia ja säntäileviä villikoita.


Välillä kävin nuhtelemassa ja rauhoittelemassa kaveruksia emomaisesti. Koenhan Viljan omaksi pennukseni.


"Huiiii! Voi hyvänen aika sentään," puhisi Leevi yrittäessään väistellä joka paikkaan ehtiviä villikoita.


"Tule Riemu! Juostaan tänne," houkutteli Vilja.
"Joo, minä tulen! En vain meinaa pysyä perässäsi." Riemu oli tuolloin vasta 5,5kk ja jalat paljon lyhemmät, kuin Viljalla.


Minä välillä venyttelin ja joogasin, jotta mielenrauhani säilyi ja jaksoin rynnätä vahtimaan vilkasta kaksikkoa.


Koetin huomioida myös ihmiset hymyillen ja häntä heiluen.



Leevi vetäytyi omaan rauhaansa. "Tämän ikäisenä ei tarvitse miellyttää ketään," tuumasi Leevi.


Minne Vilja edellä, sinne Riemu perässä. Hippulat vinkuen.



Välillä pöhköt painelivat juomaan joesta ja maastoutuivat ruovikkoon.


"Nyt pois sieltä, ettette tipu jokeen!"


"No joo joo," puuskahti Vilja, mutta totteli kuitenkin.


Riemu seurasi perässä.


Välillä Riemu väsähti ja vain nautti maisemista.


Riemu oli näin lumoutunut Viljasta!


Vilja nautti, kun kerrankin häntä joku matki, ihaili ja seurasi.

"Huuuuiiiiiii! Mikä kumma tuo on???" Riemu näki kumman olennon pöheikössä.


"Emäntä! Kai TUO on vain käymässä, ei jäämässä!?Me ei tahdota yhtäkään pentua taloon lisää!" Ronja Ryövärintytär raivosi ja katsoi silmät leimuten vierasta. Ei, ei pentuja tähän taloon, mutta kyläillä saa kyllä. Riemukas päivä uuvutti Viljan, ikipennun, mukavasti.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kevään mittaan


Kun nyt vauhtiin pääsin, ajattelimme emännän kanssa jatkaa samantien ajan kirimistä umpeen.
Tuolta maisema näytti, kun laumamme palasi taas kasaan. Riemu oli suuri, kun pääsimme tutuille metsäteille juoksentelemaan.


Vähän pikkuisia tassujani uhkasi palella, mutta olin niin onnessani ja aurinko hehkui, etten moisesta piitannut. Vauhdilla menoksi ja niin veri kiertää hännän valkoiseen kärkeen asti!


"Eiköhän pistetä menoksi, Vilja," huikkaisin ja laitoin tassua toisen eteen.


"Ou jeee!" Vilja alkoi kirmata tuttuun tapaansa lennokkaasti.


Kun jano iski, hätä oli lähellä. Ihana lumi!



Osaan minäkin laittaa hippulat vinkumaan!


Ja poseerata tarkkailevasti.


Leevillekin lumi maistui.


Kotona leikki jatkui leluilla, joita Vilja yhä tuhoaa uskomattomalla vauhdilla.


Leevin pääsiäisposeeraus ja kerjäys: "Eikö noita oksia ole tarkoitettukaan meille? Tahtoisin niin nakerrella ja repiä sulkia. Kissatkin pitäisivät niistä!"


Minä olin reippaan askartelijatyttösen apuna ja tukena.


Vappuna Vilja himoitsi ilmapalloja. Pallo, kuin pallo. Itse en niistä pitänyt. Ne olivat huolestuttavia ja arvaamattomia.

Vilja helli emäntää lieventääkseen hänen huoltaan minusta. Hyvin näyttää toimivan...

Tässä lyhykäisyydessään kevätkuulumisia. Seuraavaksi palataan kesään. Ah, miten upea kesä olikaan...



perjantai 4. marraskuuta 2011

Pimeydestä valoon


Hei! Onkohan enää ketään, joka täällä blogissani erehtyisi piipahtamaan? Kävi tai ei, niin minä olen täällä! En voi syyttää emäntää pitkän pitkästä blogihiljaisuudesta. Olen ollut nimittäin sairauslomalla! Ei mitään fyysistä, en ole jäänyt autonkaan alle, vaan mieleni järkkyi. Kaipa minulla on ollut jonkinlainen paniikkihäiriö.

Isäntäväelle oli yllätys palata matkalta luoksemme, kun minä olin heikkohermoinen. Pienikin kalahdus, kova ääni tv:stä, saatikka ihmisten kovat äänet, naurukin, suistivat minut kauhuun. Tutisin ja tärisin, koetin paeta talosta ja pakeninkin, jos se oli mahdollista. En kyennyt kunnolla rentoutumaan edes upeana kesänä pihalla ollessani.

Mistä moinen käytös johtui? Osaanko edes itse selittää? Kun isäntäväki oli matkalla, hoitajamme, joka asui kanssamme kotona, piti kovaa kuria. Arvaatte varmaan, että Viljan tähden. Koska en ole koskaan pitänyt kovista äänistä, pelkään jalkoja jne. yritin osoittaa hoitajalle, että nyt riittää armeijameininki! Joka ilta lenkin pääteeksi pissin sohville ja sängylle. Hoitaja luuli, että olenkin Viljaa mahdottomampi tapaus. Onnekseni hän kirjoitti isäntäväelle miten mahdoton olen. He huolestuivat mikä oli hätänä, koska en pissi sisälle, kuin todella äärimmäisessä tilanteessa (kenties muistatte episodin joulukuusen kanssa). Tilanne hitusen helpottui, mutta muistot nuoruudestani Korfulla, olivat nousseet pintaan.

Ilokseni ja isäntäväen suunnattomaksi helpotukseksi voin kertoa, että tilanne on jo normalisoitunut. Normaali arki ja mainio kaulapanta ovat auttaneet minua.


Mitäpä kuuluu Riiviöiselle? Viljakin oli hiukan arka matkan jälkeen. Väisti jalkoja jne. Tilanne on hänenkin kohdallaan normalisoitunut ja huomattavasti nopeammin, kuin minulla. Sovinkin Viljan kanssa, että Vilja piristi isäntäväkeä, kun he olivat niin kovin huolissaan minusta. Viljasta onkin tämän vuoden aikana kuoriutunut mitä mainioin koira! Hän otti isäntäväen mitä iloisimmin ja sydämellisemmin vastaan matkalta. Vihdoin Vilja oivalsi, että asiat voisivat olla huonomminkin. Vilja on edelleen iloinen ja energinen, mutta viisas ja maltti on kehittynyt. Vilja on nykyään niin kaveria emännän kanssa, että olen välillä melkein mustasukkainen!


Entäpä Leevi? Viisas vanhus vedätti hoitajaa ja tekeytyi mitään ymmärtämättömäksi. Läpi meni täydestä! Syksyn mittaan Leevin alaleuassa oleva pieni kasvain on alkanut kasvaa. Se ei, onneksi, vielä Leeviä häiritse, mutta isäntäväki tarkkailee kasvaimen kehitystä. Kun Leevi täytti lokakuussa 14 vuotta, hänen henkisellä puolella tapahtui romahdus. Fyysisesti Leevi on kuin nuori poika, juoksentelee ja touhuaa, mutta välillä hän unohtaa miten asiat oikeasti ovatkaan. Leevi talloo lenkeillä kakkaa ja pissii päälleni. Kaiken hän tahtoo tehdä eri tahtiin ja aikaan, kuin me Viljan kanssa. Eikä meinaa erottaa koska on yö tai päivä. No se meinaa hämärtyä itse kultakin, kun on niin hämäriä päiviä, että menisivät täysikuisista öistä!


Nyt, kun mieleni on rento, palaan bloggailemaan ja aion kyllä kertoa kuluneen vuoden tapahtumistakin. En nyt sentään katatonisessa tilassa ole maannut!

Tunnelmallista henkien aikaa! Menneet ystävämme tuntuvat liikkuvan joukossamme.