Olipa eräs pilvinen syyspäivä. Olimme isäntäväen kanssa metsässä.
Me tytöt pistettiin jalalla koreasti. Sora vain rapisi tassujemme alla.
Vilja kävi juomassa pienestä ojalammesta.
Leevi oli menossa mukana omaan, verkkaisempaan tahtiin. Hän tutkii joka hajun huolella.
"Heiiii! Ella hei! Katsoppa tuonne! Kukas tuo on," huudahti Vilja ja katseli tulosuuntaamme päin.
 |
| Meitä lähestyi vieras koira! |
Kävin tutustumassa tuohon veikeään, uuteen tuttavuuteen, joka oli erittäin leppoisa tapaus.Laatua perunkarvatonkoira! Olimme hiukan "häh", mutta karvallinen neiti selitti, että pentueeseen silloin tällöin syntyi karvallinen kaveri. Meistä se oli upeaa ja mahtavan ainutlaatuisuuden merkki, mutta ihmiset eivät kuulemma arvosta karvallisuutta, kun pitäisi olla karvaton. Pyh sanon minä! Suomen olo suhteissa ilman minkäänlaista turkkia? Huijui! Minä palelen jo tällä turkilla!
Kun karvoja oli haljottu, tutkailimme ja arvoimme yhdessä hajuja.
Vilja koetti pentumaiseen tyyliin riehua kepin kanssa ja sai uuden toverin hetkeksi juoksentelemaan puiden lomassa kanssaan. Emäntä katseli Viljaa ja pohti tämän käyttäytyvän, kuin pahainen 9kk ikäinen pentu. Hän ihasteli vieraan koiran rauhallisuutta ja silti olemuksen keveyttä ja nuoruutta. Hän kysyi tuttavuuden isännältä koiran ikää ja se olikin sama, kuin Viljalla! Emäntä huokaisi syvään ja katseli Viljaa päätään pudistellen, mutta suupielessä kareili huvittuneisuus.
Minä vähän ärähdin, kun uusi tuttavuus kävi liian tuttavalliseksi. Olen pieni, mutta pippurinen! Katukoiran nenille ei hypitä!
Tahdon tutustua omilla ehdoillani.
Onneksi tämä neiti sen ymmärsi ja antoi minun haistella.
Huh huh, kun väsytti moisen tutustumisen, haistelun ja metsäjuoksemisen jälkeen. Kun pääsin kotiin, katukoira minusta jäi oven taakse ja olin jälleen pieni, hento emännän sydänkäpynen.
