tiistai 10. tammikuuta 2012

Lahjapuu


Tällaisena takatalven iltana mieli palaa talveen. Silloin oli jälleen jokavuotinen kuusi-sisälle-päivä. Meille ei tullut kuusta, mutta vierailimme meidän rakkaassa viiden tähden hotellissa, jossa oli komea kuusi olohuoneen nurkassa. Minäpä yllätin kaikki, jopa niin, ettei emäntä ehtinyt kuvaa ottamaan. Muistin, että kuusen alla on meille yleensä ollut lahjoja ja niinpä minä häntä iloisesti viuhahdin kuusen alle ja sieltä tarkka nenäni haistoi luupaketin, jonka nappasin kiireellä ja menin sitä muualle mussuttamaan. Kuusi ei enää pelota! Se tietää lahjoja!



Sen tietää myös Vilja. Hän sai leluja, kun ne ovat hänelle erityisen mieluisia.


Leevi siirtyi eteiseen avamaan omaa pakettiaan.

Kotona saimme paketit ilman kuustakin. En epäröinyt oman pakettini kanssa vaan säntäsin sohvalle sitä avaamaan. Pelot on tehty voitettaviksi! Se siitä kuusikammosta ja pahoista muistoista! Eläköön uudet muistot!


Kivestä tuli ystävä

Kun Vilja oli pentu, hän pelkäsi kovasti lattialla nököttävää kiveä, joka saatoikin liikahtaa. Eipä pelkää enää. Hän on oivaltanut, ettei kyseessä ole mikään taikakivi vaan sellainen mahtava eläintoveri, kuin kilpikonna. Vilja ja Tortilla viettivät pitkän tovin nenäkkäin, leppoisasti. Tällaista hetkeä saammekin odottaa, sillä Tortilla on viisaasti talviunilla.

Itsepäisyyspäivän ilot

Riehuttuamme Itsepäisyyspäivän kevyessä lumipeitteessä, josta Vilja erityisesti nautti, me Leevin kanssa otimme lokoisasti ja Vilja jatkoi lumiaiheesta nauttimista kastomalla elokuvaa "Seikkailu Etelänavalla". Siinä riitti lunta ja koiria.

Välillä Vilja tarkasti, että ulkona oli yhä lunta vilkaisemalla ikkunasta ulos.
Kesken elokuvan meihin iski leikkihepuli. Minäkin innostuin vasten tapojani kiskomaan lelua. Päätin, että osaan minäkin olla itsepäinen. Sekös emäntää ilahdutti. VAROITUS: seuraa aikamoinen kuvakavalkadi meistä supersöpöistä leikkimässä.







Välillä Vilja muisti jännittävän elokuvan ja antoi minun riipiä lelua.

Pian kuitenkin yhteisleikki jatkui.

Vaan sitten, riehuttuamme tunnin sohvalla, minä nukahdin ja Vilja otti rennon asennon elokuvan loppuun saattamiseen. Olipa uuvuttavaa olla itsepäinen, mutta hauskaa! Taidanpa ottaa tavaksi.

Kisut ensilumessa


Kissojen kosketus ensilumen kanssa on joka vuotinen huvitus niin meille, kuin isäntäväelle. Vaikka en itsekään mikään lumifani olekaan, on kissojen touhu hupaisaa ja hitusen liioittelevaa. Ensin astutaan varoen kostealle, viileälle rapulle. Tervehditään muina kissoina sammalporoa.



Loviia lähti rohkeana hipsimään, mutta räpisteli joka askelluksella takatassujaan.


Roopekin otti Loviisasta mallia, mutta molemmat pysähtyivät loskarajaan.


"Yyyyh! Loskaa! Jotain rajaa sentään!"


"Minä vielä yritän," puhisee Loviisa uhmakkaana ja lähtee matalana, aivan kuin se jotakin hyödyttäisi, hipsimään loskan sekaan.


"Wou! Mitä on grillipaikalle tapahtunut? Miten se joki jo noin pitkälle yltää," kauhisteli Kaunis Katariina turvallisesti rappujen tuntumassa.



"Kiitos vain, minulle riitti," tuhahti Loviisa ja kipitti kiireen vilkkaa takaisin talon lämpöön ja kuivuuteen.


"Sama täällä," murahti Roope ja suuntasi hänkin kotia kohti. "Tulin, näin ja kammosin."


"Haiset ihan loskalle ja märälle kissalle," totesi Uuna Roopelle.
"En suosittele testaamaan," Roope koetti Uunaa varoittaa.


"Pakko koettaa," mutisi Uuna ja lähti hipsimään. "Jatkaako vai eikö jatkaa," kissa pohti ja katseli maisemaa.


"Ei jatkaa," komensi Roope ja paimensi haareminsa takaisin kotiin. Hän pohti, millaista oli viettää talvia koditonna, ulkorakennuksiin pujahtaen. Onneksi Roope uskalsi pihallemme vuosia sitten astua. Nyt Roopella, kuin meillä muillakin on oma, varma, lämmin, kuiva ja turvallinen koti. Ulkona saa olla millainen sää hyvänsä, kotona on aina hyvä keli!

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Sattuipa kesällä kerran

Huuh! Niin se alkoi taas, kylmän, julman kaunis talvi. Pikkuiset tassuni palelevat ellen viipota vauhdilla eteenpäin. Talvitakin kanssa kävi vähän hassusti, kun yksi päivä Viljan kanssa riehaannuimme ja tuota... revimme takkini. Oli niin hauskaa nakertaa niitit irti ja kiskoa pehmoinen sisus ulos. Noh, ei siitä sen enempää.

Jotta jaksan tätä talvea, koetan miettiä jotakin ikävää kesästä. Vaikeaa on löytää mitään ikävää niin kivasta, rakkaasta, lämpimästä, valoisasta, ihanasta vuodenajasta.

Muistin kuitenkin jotain. Leevikin muistaa.


Eräs hurmaavan kaunis ja kuuma kesä päivä, leppoisan lenkin jälkeen, huomasimme Leevissä jotakin perin outoa. Herra oli hymyileväinen itsensä, mutta naama oli muuttanut muotoaan. Kuono oli kovin muhkurainen ja toinen silmä kadonnut turvotukseen.


"Ei haittaa, ei hätää! Jokin pörriäinen pääsi tuikkaamaan. Ei sen kummempaa. Kyllä se tästä." Leevi vain hymyili meille ja pisti maate pehmeälle nurmelle.


Yläluomessa oli nähtävissä paise. Seuraavana päivänä Leevi oli jo itsensä näköinen. Huh! Itselläni on kurja kokemus maa-ampiaisista isännän kanssa muutaman vuoden takaa. Olivat pesineet grillialueellemme. Väistelin aluetta koko loppukesän, vaikka isäntä saikin hoidettua pesän pois. Minulla ainakin pistokset olivat hurjan kivuliaita.


Tältä tosin näytti minun masuni viime kesänä ja olisittepa nähneet isäntäväen nilkat! Jossakin pihalla yritti kasvaa jättiputki, jonka isäntäväki kaikkien muiden kasvien joukossa pisti matalaksi, jolloin se pääsi polttamaan minua, lyhyt jalkaa, ja isäntäväen nilkkoja. Talvella vain pakkanen nipistää, ei sentään polta!


Äh, vaikka kuinka yritän, en voi sille mitään. Olen kesän koira! Sitä odotellessa taidan painua nukkumaan tiiviisti peiton alle, isäntäväen väliin ja kuono tyynyllä. Kesäisiä unia!

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Myrskytuulen myötä kesämuistoihin


Kun me makailemme sohvalla, tultuamme ulkoa hyisestä, arvaamattomasta ja armottomasta tuulesta ja tuiskusta, haaveilemme makaavamme kesäisellä nurmella, kuten Leevi kuvassa viime kesänä. Voikukkien tuoksuessa nenässä.


Vilja vahti piknikkorin tuoksuvia aarteita.


Loviisa oli asemissa pöydän reunalla.


Minä nuuhkin huuliani lipoen grillistä kantautuvia tuoksuja.
"Mmmm... Ananasta, punasipulia ja voi kyllä, makkaraa!"



"Makkaraa! Saadaankohan mekin? Kisut hei, miltä siellä pöydän suunnalla näyttää," huhuili Vilja.


"Odotas Vilja, kun pääsemme paremmin asemiin. Outoja tuoksuja vai peräti lemuja! Ei vaikuta kovinkaan herkulliselta," julistaa Rosvo-Roope kuono pitkänä hakeutuen lähemmäs lautasella lojuvia kiekkoja.



"Yyyh! En suosittele näitä. Taitaa olla vain jotakin oudosti, kirpeästi maustettuja kasviksia. Pyh," puhahtaa Rosvo-Roope suorastaan sylkäisten sanat suustaan.


"Hetkonen. Mitäs nämä valkoiset ovat. Mmmmnammums... Jotakin ihan kisuille herkullista maitotuotetta. Hiukan suolaista. Ella-kulta! Tämä saattaa olla jotakin juustoa sinun kotiseuduiltasi. Sinä saattaisit pitää tästä. Aika paljon tätä ja tuota kasvisjuttua eli saatatte saada makkaraa. Emäntä ei välttämättä syö yhtäkään tai vain yhden," julistaa Loviisa Maununtytär juustopaloja nuoleskellen, kun isäntäväen silmä välttää.


"NAM! Kiitos loistavista uutisista pöytäpäivystäjät! Täytyykin malttaa mielensä," tuumaan minä.

Viljakin nukahti odottaessaan makkaraa vai onko tämä kaikki sittenkin unta, jota näemme juuri nyt, tammikuun viileässä illassa, sohvalla torkkuen?