Kamera käy, hymyä!

Juustolassa ja minulla, Ellalla, elämä on entisen mallillaan. Ei ihmeitä, ei ikäviä. Jälleen se emäntä meitä kuvasi, kun viiletimme metsäaukealla ja mehän esiinnyimme, poseerasimme ja hymyilimme. Mikäs oli hymyillessä, kun sai juosta sielunsa kyllyydestä.

Vaikka Viljalla ja minulla on erimielisyytemme, lähes raivokkaat painimme, olemme silti mitä parhaimmat ystävykset. Kuljemme peräkkäin ja hajuja analysoidaan yhteistuumin. Olemme aika tyttöjä! Me rymistelemme läpi pöheikköjen ja loikimme yli kantojen. Leevi hipsuttaa aika hupaisasti. Kaupunkilaisuus paistaa läpi, eikä Leevi sitä salailekaan. Hän on ylpeä kokemuksistaan kaupungissa ja siellä oppimistaan käytöstavoista. Leevi pilkkaa välillä meidän maalaismaisuuttamme. Ei tosin paranisi, sillä me Viljan kanssa kehitymme kumpainenkin. Vilja on jo alkanut rauhoittua, viisastua, sisäsiisteytyä, vaikkei täysin vielä olekaan.

Viimeisessä kuvassa näkyy isännän kuvaamana, miten emännän luontokuvauksen käy, jos meidän tasolle laskeutuu! Siinä tulee Viljan pentumainen riemu, osallistumishalukkuus ja leikkisyys ilmi! Tässä asiassa olemme Leevin kanssa hienona esimerkkinä Viljalle, jahka huomaisi meidän tapojamme seurata. Me osaamme antaa tilaa, jos meitä ei kuvata ja poseerata, kun olemme tähtäimessä. Tähtiainesta, eittämättä!

Otetaan rennosti!

Näin komeasti sitä nukutaan, kun on sen aika. Takana on päivän riehumiset, lenkkeilyt, tuoksujen erittely ja viestien selvittely. Itsekin on tullut jätettyä muutama viesti tien laitaan, ihmeteltyä kevään etenemistä ja lintujen lentoa yli pihan. Vilja on jahdannut kaikkea mitä tuuli liikuttaa ja yrittänyt hillitä halunsa haukkua autoille. Leevi on lukenut tuoksujen koodeja, jättänyt ahkerasti vastauksia ja Vilja on juossut ottamaan vahingossa keltaisen kasteen siinä samalla.

Unissani uneksin monenlaista. Tassuni juoksevat unelmieni saaliin perässä, kuononi vingahtelee, kun unessani riemukkaasti haukun. Hyvä on elämä, niin unessa, kuin valveillakin. Kauniita unia, salaisimpien haaveiden kuvia!

Mitä puuttuu?

Tämä on kuva-arvoitus. Mitä siis puuttuu? Ehkä joku tarkkasilmäinen on huomannut, että yleensä minulla on kaulakoru. Nyt sitä ei kuitenkaan ole.

Kaulakoruni sain Korfulla. Se on kulkeutunut saarelle Englannista. Se on aika leveä minun hentoon kaulaani, mutta toisaalta tekee minusta hienostuneen vaikutelman. Isäntäväki on antanut sen olla minulla muistona menneisyydestäni.

Miksi sitä ei siis ole kaulassani? Noh, minä tein pienet tenmput. Koska olen mielestäni hieno lady, päätin eräällä metsäretkellä tarttua oivaan tilaisuuteen. Löysin metsästä huumaavan tuoksun! Ah, mikä parfyymi! Aivan kuin tehty minulle! Isäntäväki jo minua huutelikin, mutta äkkiä kylvin tuoksussa ja kipitin niin ryhdikkäänä ja ylväänä väkeni luo. Tuntekaa tuoksuni! Ihastukaa!

Ihmisten hajuaisti on todellakin puutteellinen! Olisinpa saanut kuvan isäntäväen ilmeestä, kun löyhähdin paikalle! Mikä tyrmistys ja kauhistus heidän kasvoilleen levisi! Vilja tuli nuuhkaisemaan tuoksuani, mutta kavahti järkyttyneenä kauemmas! Isäntä kaappasi minut hyiseen puroon ja tuota ihanaa tuoksua yritettiin hinkata minusta pois! Niin kiittämätöntä! Palelin ja surin. Minut kietaistiin peittoon ja emännän sylissä sain kyydin kotiin. Emäntä kantoi minut suin päin suihkuun ja yritti poistaa tuoksua ihme tököteillä. Olin vahingoniloinen, kun tuoksu ei lähtenyt kokonaan. Hälveni tosin.

Kaulakoruuni olin saanut tuoksun todella voimallisesti. Siitähän se olisi tuoksunut pieneen kuonooni huumaavasti. Koru otettiin pois ja tuoksupaakut pestiin ja koru laitettiin likoamaan. Toivottavasti saan sen pian takaisin. On alaston olo ilman kaulakorua. Kyllä ihmiset ovat sitten ymmärtämättömiä otuksia! Järkytyksekseni myös Vilja ja Leevi olivat yhtä mieltä isäntäväen kanssa. Minua välteltiin ilta koko muun lauman toimesta. Täytyy siis hyväksyä, ettei muu väki ole niin hienostunutta, että ymmärtäisivät moisten tuoksujen vivahteiden perään.

Nyt se alkaa!

Makkaraa, tiriseviä lihan tuoksuja, kaikki nenän ulottuvilla. Joskus, kun käy tuuri, isäntäväki saattaa antaa meille makkaraa. Harvinasta tosin, mutta joskus kuitenkin. Ah, kesä!

Voisi luulla, että nyt alkaa koirien paras aika maalla. Tavallaan kyllä ja tavallaan ei. Viljasta on paljon iloa ja hyötyä myös Leeville ja minulle, mutta viime aikoina olemme joutuneet kokemaan myös suurta harmia. Vilja rakastaa lapsia. Jotta pennun kohmelo pysyisi omalla pihalla saamme kaikki herkkuja. Ihan kiva sinänsä ja kadehdittavaa rohkeutta Viljalta pitää lapsista. Naapurissamme vain sattuu asumaan liuta eri kokoisia lapsia ja näillä keleillä hekin nauttivat ulkona olosta. Meidän pihat eivät ole aidattuja, eikä naapurien. Vilja ryntääkin ensi töikseen ovesta lasten luo ja pienen keilapallomaisesti vaappuvan Vilja heittää kumoon riemukkaalla tervehdyksellään. Nyt kelien lämmettyä naapurin pihassa asustaa myös lasten lemmikkikani, jota lapset tietenkin suojelevat. Soppa on valmis. Kun lapset ovat ulkona, joudumme me olemaan sisällä. Se on aika usein se ja monta tuntia päivästä. Jotta pääsemme viilettämään ja nauttimaan auringon lämmöstä, se on sitten hihnan jatkona tai autokeikka metsään. Isäntäväki raapii päätään ja pohtii aitaideoita. Meidän pihan kun halkaisee kylän ajotie. Pikaista ratkaisua asiaan koettavat keksiä.

Tässä kuitenkin ensimmäisenä lempikuvani ja jatkona riemukasta riehumista metsäreissulta, isäntäväen lempi järveltä. Vilja osoittaa kyllä käsittämätöntä rohkeutta kaikessa. Me emme Leevin kanssa välitä kastella itseämme. Vedessä on mukava seisoskella nilkkoja myöten, mutta Vilja otti ja pamahti uimaan! Pikku lenkin vain, mutta silti! Ja sen nyt arvaa, että mitä me Leevin kanssa edeltä, sitä Vilja perästä, mutta ei missään nimessä toisin päin!