Jälleen talven kynnyksellä

Olen koettanut pysytellä hiukan taka-alalla tässä blogissa, mutta emäntä huomasi juoneni. En mielelläni myöntäisi huonoja puoliani. Olen lämpimän koira. En pidä kylmästä, enkä pimeästä ja mihin, kehen muuhun kiukkuni purkaisin talven lähestymisestä, kuin isäntäväkeen? Olen koettanut erinäisin tempauksin ilmoittaa, että en pidä sitten yhtään, että päivät ovat pimentyneet ja sää viilentynyt.

Kurja tätä on myöntää, mutta näinä aikoina kaipaan Korfulle, koska aika kultaa muistot. Tässä pimeydessä ja myrskytuulissa on mukava muistella, miten köllin kasvimaan vartijana. Makoilin pitkässä heinässä lämmöstä nauttien. Vapaaherrattarena. Tällasina aikoina unohdan Korfun kurjuudet ja kiroan tapaamista noiden suomalaisturistien kanssa, jotka minut tänne pakkasakan maahan toivat.

Ai mitäkö temppuja olen tehnyt? Noooo, söin emännän lempikengät, yhden tyynyn suolestin, nakertelin heti kun silmä vältti palaneiden tuikkujen alumiinikipot ja saatoinpa pissata lattialle. En ole ylpeä ja olenkin saanut itseni hallintaan. Ehkä emännän jooga- ja meditaatioharrastus auttaa minuakin mielenhallinnassa, läsnäolossa ja tuntemaan kiitollisuutta juuri tällaisesta elämästä juurikin tässä laumassa ja tässä maassa. Miten muistaisin nämä aatteet, kun talvi on kovimmillaan?

"Emäntä hei, kaivahan se ihana sähköpeitto jo hollille, niin en kiukuttele enempää. Kääriydytään yhdessä talvea pakoon." Vaan mitä tekekään emäntä? Tuo kurja pakkaa rinkkaansa. Vaatteista päätellen ei ole Pohjoisnavalle menossa. Epäreilua! Mitä voisin kostoksi nakertaa? Ai niin, en päästä itseäni sortumaan moiseen. OOoooommmmm....

Muistoja, muistoja

"Kuivaisit jo, emäntäni!"


"Annappa pyyhe tänne, niin minä vähän nujutan sitä!"


"Onko pakko kuvata, kun minulla on nolo pystäri?"


Kummasti tällainen sadekeli herättää arvostukseni elämääni kohtaan. Sade saapui jo eilen. Illalla vettä vihmoi ja tuuli puski vasten seiniä. Minä pidättelin hätääni enemmin, kuin menin ulos. Kotona oli niin suloisen lämmintä! Emäntä oli lämmittänyt pönttöuunin ja puuhellan.

Aamulla oli pakko lähteä mukaan ulos. Rakko vaikersi jo hädästä! Portaissa odotimme, kun emäntä kiskoi toisenkin takin niskaan. Minua huoletutti emännän pukeutuminen ja kun terästin kuuloani, korviini kantautui ulkoa sadepisaroiden tasainen ropsahtelu. Voi ei!

Aika nopean tahtiin teki Viljakin hätänsä , saatikka Leevi. Emäntä reippaana johdatti meitä peltotielle ja sade vain yltyi. Olin jo aivan uitettu, Leevin turkin ilmavuudesta ei ollut tietoakaan ja emännänkin takista valui tasainen noro reisille ja sieltä saappaisiin sisään. Yht´äkkiä se iski. Muisto! Se oli laumauttavan elävä tunne. Valahdin surulliseksi ja voimattaomaksi. Olin jälleen yksin pikku puutarhapalstalla Korfulla ja vettä vihmoi. En voinut muuta, kuin lannistua, ei ollut suojaa, jonne käpertyä. Puun alla vain tärisin ja odotin, että pilvet lipuisivat pois ja aurinko kuivaisi minut. Lohduton olo.

Yllättäen havahduin surkeudestani. Emäntä katsoi minua lempeästi ja kannusti. Olimme kääntyneet kotia kohti! Pienen pellon läpi pääsi vielä nopeammin kotiin. Johdatin emäntää sinne ja hänkin suostui nauraen. Miten ihanalta tuntuikaan, kun tajusin, että minulla on oma koti. Lämmin, suojaisi paikka, jossa minua rakastetaan, jossa saan nujuta, nukkua, ruokaa, lämpöä ja läheisyyttä. Minun ei tarvitse jäädä sateen armoille, eikä olla ypöyksin. Emäntä kuivasi läpimärän turkkini lempeän rivakasti pyyhkeellä. Veri lähti kohisten kiertämään ja minä nautin! Minua olisi saanut kuivata vaikka kuinka kauan! Kotini on linnani, jossa minulla on monta, mittaamattoman arvokasta ja elävää aarretta!

Apua! Auttakaa!

Kuulimme kamalia uutisia ja rukoilemme nyt kaikkia kielitaitoisia eläinten hyvinvoinnista kiinnostuneita, suuri sydämisiä ihmisiä auttamaan!

Korfun saarella, siis sillä minun saarellani, on oikeuden eteen joutumassa hyvä ihminen, joka auttaa kaltaisiani koiria. Kreikkalaiset näyttävät jälleen todelliset karvansa syyttämällä perättömästi hyväntekijää koirien tehtailusta ja rahallisen hyödyn tavoittelusta (taas tätä samaa!). Kaikki rahat, jotka kaltaisistani koirista nämä hyväntekijät saavat, menevät todellakin kohtalotovereideni huolehtimiseen. Sen saattoi emäntäkin omin silmin nähdä minua hakiessaan. Minun rakas Louisanikin on luovuttanut kotinsa koirille ja kissoille antaen kodinomaisen uuden alun uhraten huonekalunsa innokkaille hampaille ja kynsille, uhraten hermonsa monenmoista kokeneiden eläinten luottamuksen palauttamiseksi, uhraten puutarhansa innokkaille kaivelijoille ja ulostajille ja näkisittepä ne lattiat! Kaapit ja nurkat tursuavat kauniiden koriste-esineiden sijaan eläintenruokia, ruoka- ja vesiastioita, leluja, hihnoja, kaulapantoja. Esillä olevat valokuvat ovat meistä onnekkaista kodin löytäneistä. Kaikki tuo meidän onnettomien eläinten tähden. Kaikki tämä kreikkalaisten epäinhimillisyyden tähden (aina on poikkeuksia joukossa, en tuomitse kaikkia, mutta yleisasenne siellä on karmiva).

Joten olkaa niin kilttejä ja laittakaa nimenne adressiin, jonne löytyy linkit tämän uutisen kautta:
http://www.corfuanimalwelfare.com/news.html

Kiitos kaikille jo etukäteen vaivannäöstä!

Mitä puuttuu?

Tämä on kuva-arvoitus. Mitä siis puuttuu? Ehkä joku tarkkasilmäinen on huomannut, että yleensä minulla on kaulakoru. Nyt sitä ei kuitenkaan ole.

Kaulakoruni sain Korfulla. Se on kulkeutunut saarelle Englannista. Se on aika leveä minun hentoon kaulaani, mutta toisaalta tekee minusta hienostuneen vaikutelman. Isäntäväki on antanut sen olla minulla muistona menneisyydestäni.

Miksi sitä ei siis ole kaulassani? Noh, minä tein pienet tenmput. Koska olen mielestäni hieno lady, päätin eräällä metsäretkellä tarttua oivaan tilaisuuteen. Löysin metsästä huumaavan tuoksun! Ah, mikä parfyymi! Aivan kuin tehty minulle! Isäntäväki jo minua huutelikin, mutta äkkiä kylvin tuoksussa ja kipitin niin ryhdikkäänä ja ylväänä väkeni luo. Tuntekaa tuoksuni! Ihastukaa!

Ihmisten hajuaisti on todellakin puutteellinen! Olisinpa saanut kuvan isäntäväen ilmeestä, kun löyhähdin paikalle! Mikä tyrmistys ja kauhistus heidän kasvoilleen levisi! Vilja tuli nuuhkaisemaan tuoksuani, mutta kavahti järkyttyneenä kauemmas! Isäntä kaappasi minut hyiseen puroon ja tuota ihanaa tuoksua yritettiin hinkata minusta pois! Niin kiittämätöntä! Palelin ja surin. Minut kietaistiin peittoon ja emännän sylissä sain kyydin kotiin. Emäntä kantoi minut suin päin suihkuun ja yritti poistaa tuoksua ihme tököteillä. Olin vahingoniloinen, kun tuoksu ei lähtenyt kokonaan. Hälveni tosin.

Kaulakoruuni olin saanut tuoksun todella voimallisesti. Siitähän se olisi tuoksunut pieneen kuonooni huumaavasti. Koru otettiin pois ja tuoksupaakut pestiin ja koru laitettiin likoamaan. Toivottavasti saan sen pian takaisin. On alaston olo ilman kaulakorua. Kyllä ihmiset ovat sitten ymmärtämättömiä otuksia! Järkytyksekseni myös Vilja ja Leevi olivat yhtä mieltä isäntäväen kanssa. Minua välteltiin ilta koko muun lauman toimesta. Täytyy siis hyväksyä, ettei muu väki ole niin hienostunutta, että ymmärtäisivät moisten tuoksujen vivahteiden perään.

Sophia ja muut Korfun katit

Miten voikin näin mennä hermo emäntään!? No, pääasia, että hän nyt viimein avustaa minua. Hän ei tosin saanut kaivettua sitä kuvaa Sophiasta, mitä on koko tämän ajan luvannut etsiä, mutta näette sen linkin kautta. Ei nyt enempää hermostumisestani, vaan itse asiaan!

Minulla on suuri sydän! Mikäli joku nyt ei ole vielä asiaa tiennyt. Minun hyvä ystäväni Korfulla, Louisan luona, oli pieni kisuneiti Sophia. Muut karttelivat häntä, koska hänellä oli ihossaan sieni. Minäkin sain sen sienen sievän kuononi päähän, mutta se ehti onneksi parantua ennen emäntäni saarelle tuloa. En piitannut sienestä, sillä Sophia oli kerrassaan hurmaava kisu ja meillä oli oikein rattoisia hetkiä yhdessä lempinojatuolissani, Korfun auringon paistaessa ja lämmittäessä. Oi niitä aikoja...

Se on meissä emännän kanssa samaa, että meillä on sydämessä pehmoinen kohta muiden hyljeksimille. Arvaatkaa vain saiko emäntäkin sienen ollessaan minua hakemassa? Kukapa Sophieta rapsutteli, varoituksista huolimatta? Emännästä se sieni oli pieni riesa, kun kyseessä oli hellyyden kipeä, pieni kissa.
"Aika erikoinen tuliainen, sieni kissalta," naurahti isäntä, kun saavuimme kotiin.

Täältä löydätte tarinan Sophian dramaattisista hetkistä puun latvassa:
http://www.corfuanimalwelfare.com/news.html

Tarina löytynee sivun puolesta välistä, otsikkona "May 2008 - Dramatic rescue" Siinä se emännän ottama kuva komeilee heti ensimmäisenä!

Kaikki kuvien kisut ovat Korfulta. Osa kodittomia, hylättyjä, kaltoinkohdeltuja, osa turistien hellimiä. Olen kuullut kissoilta kurjia tarinoita. Ei mene eläimillä hyvin, ei. Ilolla muistelen ystäviäni ja ajattelen heitä uusissa kodeissaan. Surulla mietin kaikkia niitä uusia eläimiä, joita saattaa odottaa niin paljon kurjempi kohtalo. Hotellikisut jäävät talveksi usein oman onnensa nojaan tai heidän tulevaisuudestaan huolehditaan antamalla erikoismaistettu viimeinenateria. Kumpi nyt sitten onkaan parempi.

Siis ken vain kynnelle kykenee, auttakaa paikallisia Louisoita (järjestöjä, emännän huomautus) matkoillanne. Ostakaa eläimille ruokaa, valistakaa ihmisiä, käykää rapsuttelemassa ja antamassa hellyyttä. Jos tahdot antaa kodin karvaiselle kaverille, mieti tarkkaan. Emme heti osaa onneamme arvostaa ja luottamukseen on pitkä tie. Rokotukset ym. tulee olla oikeasti kunnossa ja ajallaan hoidettuja. En minäkään olisi tahtonut noin vain tulla ja mahdollisesti sairastuttaa uudet ystäväni ja Zeus ties ketä muita.

Vapaana kulkeva eläin ei aina ole onnellinen eläin ja monet vaarat väijyvät jyrkkien mutkien takana. Asenteet kaipaavat tuuletusta, kai se lämpö siellä jotenkin jämähdyttää myös aivot. Täällä hyisessä kelissä ne toki voivat jäätyä, mutta pikku pakkanen tuntuu pitävän terävänä! Ainakin me Viljan kanssa ollaan niin teräviä tyttöjä, että!

Olipa kerran villapaita...

..., joka päällä pieni, sievä Ella-koira juoksenteli. Se lämmitti mukavasti, mutta Ella tunsi itsensä se päällä hiukan hupsuksi. Ellan ystävillä, Roxilla ja Leevillä, ei sellaisia ollut. Niinpä eräänä aurinkoisena kevättalven päivänä Ella oli ystävineen metsässä. Hän karkasi kauemmaksi metsän siimekseen ja hivutti itsensä ulos paidasta. Kapealla, hienostuneella kuonollaan Ella piilotti villapaidan taidokkaasti. Isäntäväen huudot kantautuivat Ellan terhakkaisiin korviin ja tyytyväisenä hän hipsutteli siroilla tassuillaan ystäviensä luo, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Isäntäpari etsi villapaitaa hyvän tovin, mutta koskaan ne eivät sitä löytäneet. Sen pituinen villapaita se.

Jos tarinassani oli kovasti kehuvia sanoja ulkomuodostani, voin vain todeta, että kuka sen Ellan hännän nostaisi, jos ei Ella itse.

Täytyy myöntää, että joskus kompastun omaan nokkeluuteeni, kuten tässäkin tarinassa. Nyt, kun päivät lyhenevät ja lämpötila kehtaa vain laskea, olen alkanut oivaltamaan villapaidan käytön hyödyt. Hiukan haikeana muistelen Korfun lämpöä, vaikka takaisin en toki palaisi. Ehkä saisin uuden villapaidan! Emäntä hei! Lähdetääs shoppailemaan!

Tarinani

Jotta voisin kirjoittaa tästä hetkestä, täytyy palata taakse päin. Miten oikein päädyin Suomeen? Kaikki alkoi kesällä ´07 Korfun helteestä. Asuin pienellä kasvimaalla. Tehtäväni oli ilmeisesti toimia vahtikoirana, mutta enemmän minua pelotti. Olin yksin, ilman suojaa, ruokaa, vettä. Rehevän kasvuston seasta punkit kiipeilivät turkkini sekaan.

Eräs päivä auto pysähtyi palstani ohi menevälle pölyävälle hiekkatielle. Kuikuilin varovasti pensaiden suojista. Ah, turisteja. Pariskunta katseli karttaa, nousi autosta, joivat vettä ja vaikuttivat uupuneilta. Istuin kuin patsas puun alla. Yllättäen nainen huomasi minut ja kutsui luokseen hataralle, kuormalavasta kyhätylle portille. Ääni, eleet, kaikki vaikutti ystävälliseltä. Lähestyin varoen, mutta heilutin häntää kovasti. Yritin osaltani olla ystävällinen. Viimeisen metrin ryömin, varmuuden vuoksi. Sain rapsutuksia, vettä. Siitä alkoi ystävyys.