Otin kuonooni vinkistä ja näykkäisin emäntää nilkasta. Apua ei herunut, kuin tämän yhden kuvan verran! Aargh! Emäntä ei ole vielä kuvannut minua uusissa asusteissanikaan!
Mutta. Nyt kerron teille hiukan lomastani. Kun minut oli yllättäen ja julmasti kaapattu autoon kaikkine tykötarpeineni ja poikaystävieni kera, minut vietiin Veeran luo. Sinne jäimme ihmettelemään. Alku oli outoa, täytyy myöntää. Ihmiset olivat tuttuja, mutta rutiinit erilaisia ja eri aikaan. Aristelin ja kummastelin missä ihmeessä on oma isäntäväkeni!? Leevi koetti rauhoitella minua ja sanoa, että täytyy nauttia täysipalvelusta ja hemmottelusta. Olemme lomalla. Käski minun ottaa mallia Roxista. Minulta ei kyllä kysytty tahdonko lomalle, mutta koiran on näköjään tyydyttävä kohtaloonsa. Pian kyllä huomasin, että lomalla olo oli oikein mukavaa! Pitkiä lenkkejä, sylissä köllöttelyä, paljon ruokaa ja vähän muita herkkujakin... Ei hullumpaa! Leevin kanssa leikittiin kovasti pihalla ja sisällä!
Eräs päivä lähdimme lenkille, vain hoitajamme, Leevi ja minä. Kauhukseni minun uusiin, ihaniin valjaisiini kiinnitettiin ohut nauha, joka piti pelottavaa ääntä. En tiennyt mitä tehdä! Koetin juosta ääntä pakoon ja tempaisin kunnolla, kun jokin pysäytti minut. Takaani kuului kova kalaus, mitä säikähdin lisää. Jokaisella juoksuaskeleella perässäni rämisi, kolahteli ja kopahteli jotakin ja se seurasi minua! Juoksin ja juoksin, tein siksakkia ja vaikka mitä! Olin hysteerinen enkä kuullut saatikka nähnyt mitään. Päässäni vain toistui käsky paeta tuota perässäni seuraavaa kammotusta. Viime tipassa väisitin autoa, joka jarrut kirskuen kalautti johonkin perässäni. Voiko enempää vajota paniikkiin? Kyllä voi! Kiristin tahtia entisestään ja edelleen se jokin kammottava jahtasi minua! Juoksin, juoksin, juoksin! Ja missä oli isäntäväkeni? Olin aivan vieraassa ympäristössä, mutta se ei ollut niin kammottavaa, kuin kolina perässäni. Vaikka olenkin täynnä energiaa ja upeassa kunnossa, alkoi juokseminen ja paniikki uuvuttamaan. Annoin periksi. Ystävällinen tyttö tuli minua kohti. Ensin pelkäsin, mutta viimein annoin itseni hänen huomaansa. En jaksanut enää. Tyttö vei minut kotiinsa, riisui kuraantuneen valjaspaitani. Hän jopa pesi sen ja piti minusta hellää huolta. Pannassani roikkui pieni kapseli. Tyttö pyöritteli sitä ja sai sieltä ulos lapun. Hän soitti jonnekin ja viimein hoitajani tuli minut noutamaan! Arvatkaa vain oliko hän onnelllinen löytymisestäni! Kiitos sinulle, joka minut pelastit! En muista osasinko olla kiitollinen siinä uupumuksen tilassa, mutta toettuani, olin kyllä. Hoitajani oli hurjan kiitollinen ja kertoi tästä episodista emännälleni vasta heidän palattuaan. Emäntäni oli todella iloinen ja helpottunut, kuullessaan tästä ystävällisestä tytöstä!
Loppu ajan olin todella varovainen, väistin huolella autojakin. En tahtonut lähteä mihinkään, koska Leevi sanoi, että isäntäväki tulee joku päivä meidät hakemaan. Etsimällä en heitä löydä, joten turha eksyttää itseään vieraassa ympäristössä. En enää tavannut kolisevaa jahtaajaani. Traumaattisen tapahtuman jälkeen minua hemmoteltiin entisestään! Eipä ollut kiire enää kotiin!:-)
Muut koirat olivat erittäin empaattisia minua kohtaan kuultuaan seikkailustani. Veera jakoi muutenkin kotinsa, ruokansa, vetensä ja isäntäväkensä todella jalomielisesti. Tänään emäntä sanoi, että Veera on lähtenyt koirien paratiisiin. Ei hajuakaan mitä se tarkoittaa! Luulin Veeran asuvan jo paratiisissa! No, hyvää matkaa Veera, missä ikinä lienetkin, ja kiitos kaikesta. Meillä on sinua ikävä.
