Hengessä mukana

Jo on isäntäpari sekaisin! Taas! Tänään isännän kanssa palattiin samaan pihapiiriin, jonne ystävämme Roxi viikko sitten vietiin. Isäntä sai sieltä pahvilaatikon. Ei hääppöinen vaihtokauppa! Vaihtavatko minutkin sitten joskus pahvilaatikkoon?
Kun emäntä saapui töistä, he yhdessä isännän kanssa avasivat pahvilaatikon ja kaivoivat sieltä esiin peltipurkin, jota kutsuivat Roxiksi!!! Se oli jo niin pelottavaa, että minä häippäisin omaan rauhaan makuuhuoneeseen. Leevi Nuoleskelija haisteli niin empaattisen näköisenä purkkia, että hoh hoijaa!
"Nyt menet Ella turhan pitkälle! Jollakin lailla tuolla purkilla kunnioitetaan Roxin muistoa ja jos et satu muistamaan, elin Roxin kanssa 9 onnellista vuotta ennen kuin sinä, neiti Korfutar, sipsutit kuvioihin! Niihin vuosiin mahtuu paljon muistoja, joista sinulla ei ole hajuakaan!" Kylläpäs Leevi närkästyi!
Emäntä totesi haikeasti, että nyt on ainakin helppo hoitoinen koira! Kääk! Kohta talo kalisee peltipurkkeja, joista ei irtoa edes karvakaan! Tätä minun ei pidä ajatella liikaa... Siis Suomessakin koiran kohtalo saattaa olla kova.

Alfapari

Emännällä on ollut ongelmia heilua meidän kanssa ja kuvata meitä. Sen verran vauhdikasta porukkaa ulkona olemme. No nyt emäntä on keksinyt lukea yhtä kirjaa ja arkeen on tullut pieniä, kurjia muutoksia, joilla emäntä koettaa osoittaa susien tyyliin ketkä tätä laumaa ohjaavat ja se en olekaan minä tai Leevi! Mikä järkytys! Leevi keksii kyllä kaikkia pieniä jippoja. Antaa ymmärtää, että "kyllä, emäntä, olet alfa", mutta seuraavaksi johdattaa Viljan perässään johonkin kiellettyyn paikkaan! Taisi olla Leevi, joka esitteli Viljalle missä on likapyykki ja kuinka mieltään voi osoittaa leikkimällä emännän alushousuilla! Vilja teki työtä käskettyä. Yllättävän nopeasti emäntä havaitsi oudon, riipivän ääneen, mutta liian myöhään. Isäntä yritti lohdutella. "Voisihan näitä käyttää vielä vaikka huivina!"

Arvatkaas mikä on parasta tässä harmaassa, mutaisessa kevään alkusoinneissa? Linnut! Peltopyitä, joutsenia ja vaikka mitä pikku sirkuttajia! Alfanaaras on vain tarkkana kuin porkkana. Nyt, kun ei ole enää Roxia, jonka hidasta kulkua emäntä joutui seurailemaan, en pääsekään noin vain lempiharrastukseni eli jahtaamisen pariin. Nyt on emännällä silmää minun toilailluilleni. Viljakin on vielä niin pieni ja hömelö (ei tosin ruuminrakenteeltaan), että pysyy aika kiltisti emännän silmien alla.

Olen kuullut, että sanotaan koirien ja isäntäväen muistuttavan toisiaan. No, minä en todella muistuta juuri kumpaakaan. Vaikka isäntä onkin ns. persjalkainen ja minunkaan koipeni eivät pituudella loista, olen sentään hento! Emäntä ja Vilja kieltämättä muistuttavat toisiaan. Pitkät koikkelo raajat, jotka päättyvät suuriin jalkateriin/tassuihin. Yhtä hömelöitäkin tuntuvat olevan, näin meidän kesken sanottuna.
"Ella, osaan lukea."
"Ai niin, alfanaaras. Voi vitsiähän minä tässä vain väänsin. Hih! Vitsi, vitsi!" Onpas emäntä nyt skarppina. Huh! Me yritämme selvitä suden komennosta ja lepäillä uusia kujeita varten.

Maailma seis! Tähti on sammunut!

Antakaa anteeksi emännälle. Niin olen minäkin joutunut tekemään. Hän on ollut kovin sairas ja myös kovin surullinen ja huolestunut. Vilja on tarjonnut teräviä hampaitaan apuun, mutta olen kieltäytynyt tarjouksesta. Emäntä on paennut mielikuvitusmaailmoihin aina, kun mahdollista. Parhaan ystävän menettäminen on ottanut koville.

Maanantaina meille saapui kotiin todella mukava tyyppi mukanaan kiehtovilta tuoksuvat laukut. Vilja upotteli innokkaasti hampaitaan nahkalaukkuun ja esitteli taitojaan puremisen ja korkeushypyn saralla. Leevi pisti koko hurmaustaitonsa peliin ja makasi vieraan sylissä maha pystyssä. Minulla on hiukan vaatimattomampi ja nöyrempi lähestymistapa, koska olen kuullut, että vaatimattomuus kaunistaa. Tahaton päätähti tilanteessa oli kuitenkin Roxi. Vieras kopeloi, tunnusteli, kyseli ja kuunteli sydänääniä. Roxi on kelpo esikuva. Ei olisi kuulemma uskonut 16-vuotiaaksi. Sydänkin niin vahva. Pitkän tovin ihmiset keskustelivat Roxista huokaillen ja silmät vettyen. Emäntä kertoi Roxin viimeaikaisista sekoiluistaan. Emäntä pillahteli itkuun vähän väliä. Roxi sai pistoksen reiteen. Herra yllättyi ja närkästyi ja marssi keittiön pöydän alle. Emäntä meni perään ja nosti herran syliinsä. Siihen Roxi nukahti.

Jonkin ajan kuluttua, kun isäntä ja vieras olivat katsoneet matelijakirjoja ja kahvitelleet emännän kyhjöttäessä itkien nukkuva Roxi sylissään, myös vieras polvistui Roxin ääreen. Jonkin ajan kuluttua tunnelma oli outo, jotenkin pyhä. Kävimme katsomassa lauman vanhinta, joka makasi levollisena, hengettömänä emännän hellässä syleilyssä. Vilja nuoli Roxin kuonoa ja töykki lempeän päättäväisesti ystäväänsä, mutta ei kuulunut murinaa, eikä tassu enää noussut. Kissatkin kutsuttiin paikalle. Kävimme kaikki hyvästelemässä tuon uskollisen, lempeän, rakastavan toverimme. Emäntä ehti nauttia Roxin seurasta, hurmaavasta persoonasta, herkkä vaistoisuudesta ja lujasta ystävyydestä yli 10 vuotta. Ei ihme, että hänellä on ikävä.

Roxi nostettiin pahvilaatikkoon ja aseteltiin sinne kauniisti. Aivan kuin olisi vain nukkunut. Veimme hänet yhdessä kummalliseen paikkaan. Mukavaan maalaispihapiiriin, jossa oli iso piippu. Sinne ystävämme jäi.

Lauma on nyt vajaa. Vilja kasvoi kerralla hiukan vanhemmaksi. Leevi suree ystäväänsä, joka saapui Leevin elämään, kun Leevi oli vain vuoden vanha. Leevi pohdiskelee uutta asemaansa lauman vanhimpana ja ainoana uroksena. Me tytöt ollaan oltu oikein kiltisti ja yritetty tukea emäntää surussa ja hoivata flunssaista. Läheisyyttä ja sanatonta empatiaa. Sehän se meidän koirien menestyksen salaisuus on.

Hyvästi rakas Roxi. Varjosi seuraa meitä aina minnen menemmekin. Juustola ei ole enää sama ilman sinua.

Varjoja hangella

Olipahan hurmaava kevättalven päivä! Kävelyllä metsätiellä saimme nautiskella hajujen sinfoniasta! Hirven ja ilveksen jälkiä ihmettelimme. Roxi kulki sitkeästi mukana, mutta aika hämmentynyt tuo herra on. Ei oikein pysy enää meidän muiden matkassa. Siitä huolimatta hauskaa oli! Leevi, Vilja ja minä pistettiin koreasti tassuillamme! Minä nautin täysin siemauksin juoksemisen ilosta, lihasteni voimasta, tassujeni kepeydestä ja juoksuni sulavuudesta. Vilja on toki kehittynyt, mutta on hän aika kömpelö. Yhä tumpsahtelee kuonolleen liukkaalla ja miten koomisen näköinen, kun juoksee korvat lerputtaen! Miten uni maittoikaan palattuamme kotiin. Minäkin olin kerrassaan tyytyväinen urheilulliseen suoritukseeni, koska osaan todella ottaa hyödyn irti vapaana juoksemisesta. Osoitan isäntäväellekin riemuni juoksemalla heidän luokseen kauniita hampaani näkyvissä hurmaavaan hymyyn kääntyneiden suupielieni välistä.

Kyllä Roxi on lähdössä omaan paratiisiinsa. Se on kurjaa ja surullista. Ei Roxilla kipuja tunnu olevan, mutta pilke silmäkulmasta on kadonnut, iloiset tanssit muuttuneet laimeiksi hännän heilutuksiksi. Ruokakaan ei enää oikein maistu, eikä ponnahdusvoima auton takapenkille riitä. Kuulo on heikko ja samoin näkö. Nyt on kuulemma tullut se vaihe, jolloin Roxille on luvattu helpotus ja lepo parhaan ystävän tehtävästään ja siitä hurmaava herra on suoriutunut kiitettävästi.

Kaksi makkaraa

Moikkelis! Voi että olen niiiin onnellinen, kun kevät on tulossa! Tuoksut ovat jo alkaneet huumata, lintujen laulu kutsua. Tänäänkin olen juossut kuono virneessä. Rakastan juosta ja aurinko lämmitti. Aurinko, lupaus tulevista hellepäivistä, pelloilla juoksemisesta, lintujen jahtaamisesta... Ah, kevät! Koska olen niin hilpeällä tuulella, suostun esittelemään myös Viljan kasvuvauhtia. Aika makkaroita ollaan ja saman mittaisia, kun sohvalla köllitään ulkona riehumisen jälkeen. Voihan nartut, kun meillä oli tänäänkin hauskaa! Vilja jaksaa jo ihan kivasti jolkottaa ja nautin leikkiä pennun kanssa!

"Mitämitä!? Kuka on pentu? Äläpäs nimittele minua!" Vilja-rukka luulee olevansa jo niin iso, mutta pissii lattialle välillä.

"Mutta kun Roxinkin pissii!"

Niin tekee ja se on saanut meidät kaikki surullisiksi. Roxin lähtö on käsillä.

Sophia ja muut Korfun katit

Miten voikin näin mennä hermo emäntään!? No, pääasia, että hän nyt viimein avustaa minua. Hän ei tosin saanut kaivettua sitä kuvaa Sophiasta, mitä on koko tämän ajan luvannut etsiä, mutta näette sen linkin kautta. Ei nyt enempää hermostumisestani, vaan itse asiaan!

Minulla on suuri sydän! Mikäli joku nyt ei ole vielä asiaa tiennyt. Minun hyvä ystäväni Korfulla, Louisan luona, oli pieni kisuneiti Sophia. Muut karttelivat häntä, koska hänellä oli ihossaan sieni. Minäkin sain sen sienen sievän kuononi päähän, mutta se ehti onneksi parantua ennen emäntäni saarelle tuloa. En piitannut sienestä, sillä Sophia oli kerrassaan hurmaava kisu ja meillä oli oikein rattoisia hetkiä yhdessä lempinojatuolissani, Korfun auringon paistaessa ja lämmittäessä. Oi niitä aikoja...

Se on meissä emännän kanssa samaa, että meillä on sydämessä pehmoinen kohta muiden hyljeksimille. Arvaatkaa vain saiko emäntäkin sienen ollessaan minua hakemassa? Kukapa Sophieta rapsutteli, varoituksista huolimatta? Emännästä se sieni oli pieni riesa, kun kyseessä oli hellyyden kipeä, pieni kissa.
"Aika erikoinen tuliainen, sieni kissalta," naurahti isäntä, kun saavuimme kotiin.

Täältä löydätte tarinan Sophian dramaattisista hetkistä puun latvassa:
http://www.corfuanimalwelfare.com/news.html

Tarina löytynee sivun puolesta välistä, otsikkona "May 2008 - Dramatic rescue" Siinä se emännän ottama kuva komeilee heti ensimmäisenä!

Kaikki kuvien kisut ovat Korfulta. Osa kodittomia, hylättyjä, kaltoinkohdeltuja, osa turistien hellimiä. Olen kuullut kissoilta kurjia tarinoita. Ei mene eläimillä hyvin, ei. Ilolla muistelen ystäviäni ja ajattelen heitä uusissa kodeissaan. Surulla mietin kaikkia niitä uusia eläimiä, joita saattaa odottaa niin paljon kurjempi kohtalo. Hotellikisut jäävät talveksi usein oman onnensa nojaan tai heidän tulevaisuudestaan huolehditaan antamalla erikoismaistettu viimeinenateria. Kumpi nyt sitten onkaan parempi.

Siis ken vain kynnelle kykenee, auttakaa paikallisia Louisoita (järjestöjä, emännän huomautus) matkoillanne. Ostakaa eläimille ruokaa, valistakaa ihmisiä, käykää rapsuttelemassa ja antamassa hellyyttä. Jos tahdot antaa kodin karvaiselle kaverille, mieti tarkkaan. Emme heti osaa onneamme arvostaa ja luottamukseen on pitkä tie. Rokotukset ym. tulee olla oikeasti kunnossa ja ajallaan hoidettuja. En minäkään olisi tahtonut noin vain tulla ja mahdollisesti sairastuttaa uudet ystäväni ja Zeus ties ketä muita.

Vapaana kulkeva eläin ei aina ole onnellinen eläin ja monet vaarat väijyvät jyrkkien mutkien takana. Asenteet kaipaavat tuuletusta, kai se lämpö siellä jotenkin jämähdyttää myös aivot. Täällä hyisessä kelissä ne toki voivat jäätyä, mutta pikku pakkanen tuntuu pitävän terävänä! Ainakin me Viljan kanssa ollaan niin teräviä tyttöjä, että!

Katsokaas minua!

Ella on ollut jo ihan maassa, kun emäntä ei ole päivitellyt blogia. Ei ole löytänyt yhtä Sophia-kisun kuvaa. Joten minäpä, siis Vilja, päätin piristää meininkiä! Naukkaisin emäntää nilkasta niin, että vesi tirsui silmistä (Ella on liian kiltti ja hellä) ja kiskoin hameen helmasta koneen ääreen. Anteeksi vain Ella, nyt kirjoitetaan minusta. Jotta blogin pääkoira ei loukkaantuisi, näkyy häntäkin viimeisessä kuvassa. Menossa mukana, tietty!

Siis katsokaa miten olen kasvanut! Olen jo aikalailla Ellan korkuinenkin! Osaan jo juosta viilettää, tosin Ellan vauhdissa en vieläkään pysy... Ella on todella kiltti, kun juostaan ulkona. Hän juoksee lujaa, mutta palaa välillä katsomaan minua ja kannustaa. Minä tahdon tulla yhtä hyväksi juoksijaksi, kuin Ella! Isän perintönä hölkötän kuono maassa. Ah, mitä tuoksuja ja viestien kirjo! Ella ilahtui jäljestystaidoistani ja alkoi pohtia sen hyödyntämistä! Mikäs siinä! Kyllä meikä tyttö jäljestää perille asti! Minne sitten haju viekään...

("Voi apua!" miettii emäntä.)

Leevistä täytyy kertoa, että hän leikkii välillä kanssani! Se on kivaa!

Eli Juustolassa kaikki hyvin! Minä kasvan ja kehityn ja leikin ja kaikkea kivaa! Samaa myös kaikille teille!