Olipahan hurmaava kevättalven päivä! Kävelyllä metsätiellä saimme nautiskella hajujen sinfoniasta! Hirven ja ilveksen jälkiä ihmettelimme. Roxi kulki sitkeästi mukana, mutta aika hämmentynyt tuo herra on. Ei oikein pysy enää meidän muiden matkassa. Siitä huolimatta hauskaa oli! Leevi, Vilja ja minä pistettiin koreasti tassuillamme! Minä nautin täysin siemauksin juoksemisen ilosta, lihasteni voimasta, tassujeni kepeydestä ja juoksuni sulavuudesta. Vilja on toki kehittynyt, mutta on hän aika kömpelö. Yhä tumpsahtelee kuonolleen liukkaalla ja miten koomisen näköinen, kun juoksee korvat lerputtaen! Miten uni maittoikaan palattuamme kotiin. Minäkin olin kerrassaan tyytyväinen urheilulliseen suoritukseeni, koska osaan todella ottaa hyödyn irti vapaana juoksemisesta. Osoitan isäntäväellekin riemuni juoksemalla heidän luokseen kauniita hampaani näkyvissä hurmaavaan hymyyn kääntyneiden suupielieni välistä.
Kyllä Roxi on lähdössä omaan paratiisiinsa. Se on kurjaa ja surullista. Ei Roxilla kipuja tunnu olevan, mutta pilke silmäkulmasta on kadonnut, iloiset tanssit muuttuneet laimeiksi hännän heilutuksiksi. Ruokakaan ei enää oikein maistu, eikä ponnahdusvoima auton takapenkille riitä. Kuulo on heikko ja samoin näkö. Nyt on kuulemma tullut se vaihe, jolloin Roxille on luvattu helpotus ja lepo parhaan ystävän tehtävästään ja siitä hurmaava herra on suoriutunut kiitettävästi.
