Varjoja hangella

Olipahan hurmaava kevättalven päivä! Kävelyllä metsätiellä saimme nautiskella hajujen sinfoniasta! Hirven ja ilveksen jälkiä ihmettelimme. Roxi kulki sitkeästi mukana, mutta aika hämmentynyt tuo herra on. Ei oikein pysy enää meidän muiden matkassa. Siitä huolimatta hauskaa oli! Leevi, Vilja ja minä pistettiin koreasti tassuillamme! Minä nautin täysin siemauksin juoksemisen ilosta, lihasteni voimasta, tassujeni kepeydestä ja juoksuni sulavuudesta. Vilja on toki kehittynyt, mutta on hän aika kömpelö. Yhä tumpsahtelee kuonolleen liukkaalla ja miten koomisen näköinen, kun juoksee korvat lerputtaen! Miten uni maittoikaan palattuamme kotiin. Minäkin olin kerrassaan tyytyväinen urheilulliseen suoritukseeni, koska osaan todella ottaa hyödyn irti vapaana juoksemisesta. Osoitan isäntäväellekin riemuni juoksemalla heidän luokseen kauniita hampaani näkyvissä hurmaavaan hymyyn kääntyneiden suupielieni välistä.

Kyllä Roxi on lähdössä omaan paratiisiinsa. Se on kurjaa ja surullista. Ei Roxilla kipuja tunnu olevan, mutta pilke silmäkulmasta on kadonnut, iloiset tanssit muuttuneet laimeiksi hännän heilutuksiksi. Ruokakaan ei enää oikein maistu, eikä ponnahdusvoima auton takapenkille riitä. Kuulo on heikko ja samoin näkö. Nyt on kuulemma tullut se vaihe, jolloin Roxille on luvattu helpotus ja lepo parhaan ystävän tehtävästään ja siitä hurmaava herra on suoriutunut kiitettävästi.

Kaksi makkaraa

Moikkelis! Voi että olen niiiin onnellinen, kun kevät on tulossa! Tuoksut ovat jo alkaneet huumata, lintujen laulu kutsua. Tänäänkin olen juossut kuono virneessä. Rakastan juosta ja aurinko lämmitti. Aurinko, lupaus tulevista hellepäivistä, pelloilla juoksemisesta, lintujen jahtaamisesta... Ah, kevät! Koska olen niin hilpeällä tuulella, suostun esittelemään myös Viljan kasvuvauhtia. Aika makkaroita ollaan ja saman mittaisia, kun sohvalla köllitään ulkona riehumisen jälkeen. Voihan nartut, kun meillä oli tänäänkin hauskaa! Vilja jaksaa jo ihan kivasti jolkottaa ja nautin leikkiä pennun kanssa!

"Mitämitä!? Kuka on pentu? Äläpäs nimittele minua!" Vilja-rukka luulee olevansa jo niin iso, mutta pissii lattialle välillä.

"Mutta kun Roxinkin pissii!"

Niin tekee ja se on saanut meidät kaikki surullisiksi. Roxin lähtö on käsillä.

Olipa kerran villapaita...

..., joka päällä pieni, sievä Ella-koira juoksenteli. Se lämmitti mukavasti, mutta Ella tunsi itsensä se päällä hiukan hupsuksi. Ellan ystävillä, Roxilla ja Leevillä, ei sellaisia ollut. Niinpä eräänä aurinkoisena kevättalven päivänä Ella oli ystävineen metsässä. Hän karkasi kauemmaksi metsän siimekseen ja hivutti itsensä ulos paidasta. Kapealla, hienostuneella kuonollaan Ella piilotti villapaidan taidokkaasti. Isäntäväen huudot kantautuivat Ellan terhakkaisiin korviin ja tyytyväisenä hän hipsutteli siroilla tassuillaan ystäviensä luo, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Isäntäpari etsi villapaitaa hyvän tovin, mutta koskaan ne eivät sitä löytäneet. Sen pituinen villapaita se.

Jos tarinassani oli kovasti kehuvia sanoja ulkomuodostani, voin vain todeta, että kuka sen Ellan hännän nostaisi, jos ei Ella itse.

Täytyy myöntää, että joskus kompastun omaan nokkeluuteeni, kuten tässäkin tarinassa. Nyt, kun päivät lyhenevät ja lämpötila kehtaa vain laskea, olen alkanut oivaltamaan villapaidan käytön hyödyt. Hiukan haikeana muistelen Korfun lämpöä, vaikka takaisin en toki palaisi. Ehkä saisin uuden villapaidan! Emäntä hei! Lähdetääs shoppailemaan!