Ei me, vaan...

... Vilja! Katsokaa nyt tätä millaisen tervetulotoivotuksen Vilja järjesti isäntäväelle! Kauhulla seurasimme Leevin kanssa sivusta mitä tuo pennun rohjake tekikään tyynylle. Tietysti yritimme puuttua asiaan, mutta minä olen pieni ja hento ja Leevi jo ikääntyvä herrakoira, emme mahtaneet mitään. Eikä tässä ollut vielä kaikki! Vilja rutisti virtsarakkonsa viimeistä pisaraa myöten tyhjäksi mooooooniin paikkoihin, täysin paperin ulkopuolelle! Isäntäväki katseli kaikkea silmät ymmyrkäisinä. Tällaista ei Vilja ollut tehnyt aiemmin. Ehkä koirien muurahaisikä oli aluillaan?

"Pst! Leevi hei! Pst!"
"No, mitä nyt?"
"Onko tämä nyt oikein syyttää Viljaa tuosta tyynyriehumisesta? Olihan meilläkin osuutemme asiaan..."
"Älä, Ella-kulta, nyt pilaa kaikkea. Näin on hyvä, oikein hyvä. Usko pois! Hienosti esitit osanottavaa ohjeitteni mukaan."
"Niin Leevi; ryhti reippaaksi, häntä viuhumaan kyljeltä toiselle ja silmiin pahoitteleva katse. Ryhti kertoo syyttömyyteni. Hännän heiluttamisessa olenkin etevä!"
"Aivan Ella-hyvä! Ja minä, minä vain levitän suuni iloiseen hymyyn, pidän korvat korkealla, astelen itsevarmasti, mutta kysyen isäntäväen luo ja silmistäni paistaa pahoittelu sekä viattomuus myöskin."
"Olet sitten mainio Leevi!"
"Mmm... Kiitos! Näin saamme luotua isäntäväelle illuusion siitä, miten hienoja koiria me kaksi olemme!"

Pian tämän supattelumme jälkeen kävimme ulkona ja kuinka ollakaan, meidän kaikkien jätöksissä hehkui jotakin valkoista, pumpulimaista...

Maalaisjuntti kaupungissa

Voi miten ihana päivä! Aamun olimme pihalla kisujen ja isäntäväen kanssa. Me koirat nautimme olostamme ja katselimme, kuinka ihmiset hikoilivat heinä- ja nokkosviidakoita kaataen, taistellen koneiden kanssa jne. Hupaisaa seurattavaa! Mutta vielä paremmaksi muuttui! Isäntäväki lähti jonnekin Viljan kanssa! Koti oli täysin Leevin ja minun! Me vain laiskottelimme, hiukan vahdimme ja ihastelimme kodin rauhaa ilman pennun riiviötä. Noh, täytyy kyllä myöntää, että Vilja on alkanut kovasti rauhoittua ja aikuistua, mutta pentuhan tuo vielä on.

Muutaman tunnin kuluttua pihaan kaartoi tuttu auto. Vilja loikkasi ponnettomasti ulos, mutta sisään astuessaan pisti täyden rähinän päälle. Rauhoituttuaan kertoi olleensa kaupungin sykkeessä. Leevi palasi aikaan, jolloin asui kaupungissa ja minä muistelin muutamia kammottavia kertoja, kun olin vieraillut kaupungissa. Ei käynyt kateeksi, vaikka Vilja kertoi saaneensa paljon nameja! Isäntäväen kommenteista päätellen Vilja on kyllä kumman reipas ja nopea oppimaan. Paremmin oli kuulemma mennyt, mitä ihmiset olivat uskaltaneet odottaa.

Ensi alkuun pentu oli ollut kauhuissaan, sillä autosta päästyään ulos, kamala työmaameteli oli jyskinyt täydellä mekkalalla Viljan korviin. Todella merkillisiä ääniä maaseudun rauhaan ja linnun liverrykseen tottuneelle. Lisäksi autojen välistä oli pompannut näköpiiriin vieras ihminen, mikä oli säikäyttänyt pennun ja emännältä oli tippunut puolet herkkupurkin sisällöstä maahan. Niin oli Vilja unohtanut metelin, pelottavat ihmiset. Viljalle oli vain namit.

Nopeasti pentu oli tottunut autoihin, pyöräilijöihin, vastaantulijoihin. Tosin välillä Vilja teki pienen nykäyksen pyöräilijöiden suuntaan tarkistaakseen isännän refleksit. Tosin aina jonkin ohittaessa Viljan hän sai namia. Pentu kulki kaupungilla häntä viuhtoen ja nauttien uusista hajuista ja äänistä. Pensaassa kökkivät puutarhurit saivat koiran säikähtämään, kuten vastaan tullut vieras koira. Viljalla on komeat niskavillat, kun ne pamahtavat pystyyn! Muiden koirien tapaamista siis täytyy harjoitella kovasti. Minulla ei ole moisia ongelmia, saati Leevillä!

Isäntäväki oli syönyt ulkona ja tavoistaan poiketen olivat antaneet Viljallekin lautaseltaan pieniä armopaloja. Vaientaakseen pennun, arvaan. Jäliruoka jäätelöstä Vilja oli saanut vohvelin loput. Varmaan todella kuivaa ja mautonta.

Viljan hupaisa olemus oli herättänyt ihastusta ja neiti sai ihailijoita. Ai Vilja? Pah! No, minä en ollut mukana, joten ymmärrän kyllä.

Automatkan kotiin neiti istui ylväästi ja maisemia katsellen. Taisi säkäkin kasvaa kaupungilla käytyä, ego ainakin. Me pistettän Leevin kanssa Viljan ego taas sille kuuluvalle paikalleen.

Päivän menu

Kummastelimme joukolla ruoka-annoksia. Vaikka syömmekin monenlaista, kuten heinää ja raatoja yms. pelloilta, on tämä jo hiukan liitoiteltua! Jauhomatoja, voikukkia jne. Vilja oli meistä ennakkoluulottomin ja sanoi, että kyllä hänelle olisi kelvannut. En epäile! Vaikka olenkin Korfun katujen kasvatti tiedän, etten enää joudu mitä vain syömään henkeni pitimiksi ja voin vaikka hiukan nirsoillakin. Olen kuitenkin sen verran hyvä tapainen, että syön kiltisti, mutta tämän annoksen kohdalla vedin tiukan rajan! Kyllä olimme Leevin kanssa helpottuneita, kun ruokakipot kiikutettiinkin liskoille. Saimme onneksemme tuttua ja turvallista ruokaa, eikä tarvinnut laajentaa kulinaarisia kokemuksia eläviin matoihin. Huh helpotusta!

Kamera käy, hymyä!

Juustolassa ja minulla, Ellalla, elämä on entisen mallillaan. Ei ihmeitä, ei ikäviä. Jälleen se emäntä meitä kuvasi, kun viiletimme metsäaukealla ja mehän esiinnyimme, poseerasimme ja hymyilimme. Mikäs oli hymyillessä, kun sai juosta sielunsa kyllyydestä.

Vaikka Viljalla ja minulla on erimielisyytemme, lähes raivokkaat painimme, olemme silti mitä parhaimmat ystävykset. Kuljemme peräkkäin ja hajuja analysoidaan yhteistuumin. Olemme aika tyttöjä! Me rymistelemme läpi pöheikköjen ja loikimme yli kantojen. Leevi hipsuttaa aika hupaisasti. Kaupunkilaisuus paistaa läpi, eikä Leevi sitä salailekaan. Hän on ylpeä kokemuksistaan kaupungissa ja siellä oppimistaan käytöstavoista. Leevi pilkkaa välillä meidän maalaismaisuuttamme. Ei tosin paranisi, sillä me Viljan kanssa kehitymme kumpainenkin. Vilja on jo alkanut rauhoittua, viisastua, sisäsiisteytyä, vaikkei täysin vielä olekaan.

Viimeisessä kuvassa näkyy isännän kuvaamana, miten emännän luontokuvauksen käy, jos meidän tasolle laskeutuu! Siinä tulee Viljan pentumainen riemu, osallistumishalukkuus ja leikkisyys ilmi! Tässä asiassa olemme Leevin kanssa hienona esimerkkinä Viljalle, jahka huomaisi meidän tapojamme seurata. Me osaamme antaa tilaa, jos meitä ei kuvata ja poseerata, kun olemme tähtäimessä. Tähtiainesta, eittämättä!

Otetaan rennosti!

Näin komeasti sitä nukutaan, kun on sen aika. Takana on päivän riehumiset, lenkkeilyt, tuoksujen erittely ja viestien selvittely. Itsekin on tullut jätettyä muutama viesti tien laitaan, ihmeteltyä kevään etenemistä ja lintujen lentoa yli pihan. Vilja on jahdannut kaikkea mitä tuuli liikuttaa ja yrittänyt hillitä halunsa haukkua autoille. Leevi on lukenut tuoksujen koodeja, jättänyt ahkerasti vastauksia ja Vilja on juossut ottamaan vahingossa keltaisen kasteen siinä samalla.

Unissani uneksin monenlaista. Tassuni juoksevat unelmieni saaliin perässä, kuononi vingahtelee, kun unessani riemukkaasti haukun. Hyvä on elämä, niin unessa, kuin valveillakin. Kauniita unia, salaisimpien haaveiden kuvia!

Mitä puuttuu?

Tämä on kuva-arvoitus. Mitä siis puuttuu? Ehkä joku tarkkasilmäinen on huomannut, että yleensä minulla on kaulakoru. Nyt sitä ei kuitenkaan ole.

Kaulakoruni sain Korfulla. Se on kulkeutunut saarelle Englannista. Se on aika leveä minun hentoon kaulaani, mutta toisaalta tekee minusta hienostuneen vaikutelman. Isäntäväki on antanut sen olla minulla muistona menneisyydestäni.

Miksi sitä ei siis ole kaulassani? Noh, minä tein pienet tenmput. Koska olen mielestäni hieno lady, päätin eräällä metsäretkellä tarttua oivaan tilaisuuteen. Löysin metsästä huumaavan tuoksun! Ah, mikä parfyymi! Aivan kuin tehty minulle! Isäntäväki jo minua huutelikin, mutta äkkiä kylvin tuoksussa ja kipitin niin ryhdikkäänä ja ylväänä väkeni luo. Tuntekaa tuoksuni! Ihastukaa!

Ihmisten hajuaisti on todellakin puutteellinen! Olisinpa saanut kuvan isäntäväen ilmeestä, kun löyhähdin paikalle! Mikä tyrmistys ja kauhistus heidän kasvoilleen levisi! Vilja tuli nuuhkaisemaan tuoksuani, mutta kavahti järkyttyneenä kauemmas! Isäntä kaappasi minut hyiseen puroon ja tuota ihanaa tuoksua yritettiin hinkata minusta pois! Niin kiittämätöntä! Palelin ja surin. Minut kietaistiin peittoon ja emännän sylissä sain kyydin kotiin. Emäntä kantoi minut suin päin suihkuun ja yritti poistaa tuoksua ihme tököteillä. Olin vahingoniloinen, kun tuoksu ei lähtenyt kokonaan. Hälveni tosin.

Kaulakoruuni olin saanut tuoksun todella voimallisesti. Siitähän se olisi tuoksunut pieneen kuonooni huumaavasti. Koru otettiin pois ja tuoksupaakut pestiin ja koru laitettiin likoamaan. Toivottavasti saan sen pian takaisin. On alaston olo ilman kaulakorua. Kyllä ihmiset ovat sitten ymmärtämättömiä otuksia! Järkytyksekseni myös Vilja ja Leevi olivat yhtä mieltä isäntäväen kanssa. Minua välteltiin ilta koko muun lauman toimesta. Täytyy siis hyväksyä, ettei muu väki ole niin hienostunutta, että ymmärtäisivät moisten tuoksujen vivahteiden perään.

Nyt se alkaa!

Makkaraa, tiriseviä lihan tuoksuja, kaikki nenän ulottuvilla. Joskus, kun käy tuuri, isäntäväki saattaa antaa meille makkaraa. Harvinasta tosin, mutta joskus kuitenkin. Ah, kesä!

Voisi luulla, että nyt alkaa koirien paras aika maalla. Tavallaan kyllä ja tavallaan ei. Viljasta on paljon iloa ja hyötyä myös Leeville ja minulle, mutta viime aikoina olemme joutuneet kokemaan myös suurta harmia. Vilja rakastaa lapsia. Jotta pennun kohmelo pysyisi omalla pihalla saamme kaikki herkkuja. Ihan kiva sinänsä ja kadehdittavaa rohkeutta Viljalta pitää lapsista. Naapurissamme vain sattuu asumaan liuta eri kokoisia lapsia ja näillä keleillä hekin nauttivat ulkona olosta. Meidän pihat eivät ole aidattuja, eikä naapurien. Vilja ryntääkin ensi töikseen ovesta lasten luo ja pienen keilapallomaisesti vaappuvan Vilja heittää kumoon riemukkaalla tervehdyksellään. Nyt kelien lämmettyä naapurin pihassa asustaa myös lasten lemmikkikani, jota lapset tietenkin suojelevat. Soppa on valmis. Kun lapset ovat ulkona, joudumme me olemaan sisällä. Se on aika usein se ja monta tuntia päivästä. Jotta pääsemme viilettämään ja nauttimaan auringon lämmöstä, se on sitten hihnan jatkona tai autokeikka metsään. Isäntäväki raapii päätään ja pohtii aitaideoita. Meidän pihan kun halkaisee kylän ajotie. Pikaista ratkaisua asiaan koettavat keksiä.

Tässä kuitenkin ensimmäisenä lempikuvani ja jatkona riemukasta riehumista metsäreissulta, isäntäväen lempi järveltä. Vilja osoittaa kyllä käsittämätöntä rohkeutta kaikessa. Me emme Leevin kanssa välitä kastella itseämme. Vedessä on mukava seisoskella nilkkoja myöten, mutta Vilja otti ja pamahti uimaan! Pikku lenkin vain, mutta silti! Ja sen nyt arvaa, että mitä me Leevin kanssa edeltä, sitä Vilja perästä, mutta ei missään nimessä toisin päin!