Makkaraa, tiriseviä lihan tuoksuja, kaikki nenän ulottuvilla. Joskus, kun käy tuuri, isäntäväki saattaa antaa meille makkaraa. Harvinasta tosin, mutta joskus kuitenkin. Ah, kesä!
Voisi luulla, että nyt alkaa koirien paras aika maalla. Tavallaan kyllä ja tavallaan ei. Viljasta on paljon iloa ja hyötyä myös Leeville ja minulle, mutta viime aikoina olemme joutuneet kokemaan myös suurta harmia. Vilja rakastaa lapsia. Jotta pennun kohmelo pysyisi omalla pihalla saamme kaikki herkkuja. Ihan kiva sinänsä ja kadehdittavaa rohkeutta Viljalta pitää lapsista. Naapurissamme vain sattuu asumaan liuta eri kokoisia lapsia ja näillä keleillä hekin nauttivat ulkona olosta. Meidän pihat eivät ole aidattuja, eikä naapurien. Vilja ryntääkin ensi töikseen ovesta lasten luo ja pienen keilapallomaisesti vaappuvan Vilja heittää kumoon riemukkaalla tervehdyksellään. Nyt kelien lämmettyä naapurin pihassa asustaa myös lasten lemmikkikani, jota lapset tietenkin suojelevat. Soppa on valmis. Kun lapset ovat ulkona, joudumme me olemaan sisällä. Se on aika usein se ja monta tuntia päivästä. Jotta pääsemme viilettämään ja nauttimaan auringon lämmöstä, se on sitten hihnan jatkona tai autokeikka metsään. Isäntäväki raapii päätään ja pohtii aitaideoita. Meidän pihan kun halkaisee kylän ajotie. Pikaista ratkaisua asiaan koettavat keksiä.
Tässä kuitenkin ensimmäisenä lempikuvani ja jatkona riemukasta riehumista metsäreissulta, isäntäväen lempi järveltä. Vilja osoittaa kyllä käsittämätöntä rohkeutta kaikessa. Me emme Leevin kanssa välitä kastella itseämme. Vedessä on mukava seisoskella nilkkoja myöten, mutta Vilja otti ja pamahti uimaan! Pikku lenkin vain, mutta silti! Ja sen nyt arvaa, että mitä me Leevin kanssa edeltä, sitä Vilja perästä, mutta ei missään nimessä toisin päin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti