Juustolassa ja minulla, Ellalla, elämä on entisen mallillaan. Ei ihmeitä, ei ikäviä. Jälleen se emäntä meitä kuvasi, kun viiletimme metsäaukealla ja mehän esiinnyimme, poseerasimme ja hymyilimme. Mikäs oli hymyillessä, kun sai juosta sielunsa kyllyydestä.
Vaikka Viljalla ja minulla on erimielisyytemme, lähes raivokkaat painimme, olemme silti mitä parhaimmat ystävykset. Kuljemme peräkkäin ja hajuja analysoidaan yhteistuumin. Olemme aika tyttöjä! Me rymistelemme läpi pöheikköjen ja loikimme yli kantojen. Leevi hipsuttaa aika hupaisasti. Kaupunkilaisuus paistaa läpi, eikä Leevi sitä salailekaan. Hän on ylpeä kokemuksistaan kaupungissa ja siellä oppimistaan käytöstavoista. Leevi pilkkaa välillä meidän maalaismaisuuttamme. Ei tosin paranisi, sillä me Viljan kanssa kehitymme kumpainenkin. Vilja on jo alkanut rauhoittua, viisastua, sisäsiisteytyä, vaikkei täysin vielä olekaan.
Viimeisessä kuvassa näkyy isännän kuvaamana, miten emännän luontokuvauksen käy, jos meidän tasolle laskeutuu! Siinä tulee Viljan pentumainen riemu, osallistumishalukkuus ja leikkisyys ilmi! Tässä asiassa olemme Leevin kanssa hienona esimerkkinä Viljalle, jahka huomaisi meidän tapojamme seurata. Me osaamme antaa tilaa, jos meitä ei kuvata ja poseerata, kun olemme tähtäimessä. Tähtiainesta, eittämättä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti