Ei koiraa karvoihin katsominen

Moikka moi ja hellurei! Yhteistyöllä Viljan kanssa saimme emännän kirjoittamaan kuulumisiamme. Kiitos vain eräälle anonyymille kommentoijalle lisäpotkusta. ;o) Koska sitä tarinaa riittää, jälleen kerran siirrytään toiseen vuodenaikaan, reilusti ajassa taaksepäin. Kunpa pian saavuttaisimme tämän hetken!

Olipa eräs pilvinen syyspäivä. Olimme isäntäväen kanssa metsässä.


Me tytöt pistettiin jalalla koreasti. Sora vain rapisi tassujemme alla.


Vilja kävi juomassa pienestä ojalammesta.


Leevi oli menossa mukana omaan, verkkaisempaan tahtiin. Hän tutkii joka hajun huolella.


"Heiiii! Ella hei! Katsoppa tuonne! Kukas tuo on," huudahti Vilja ja katseli tulosuuntaamme päin.



 Meitä lähestyi vieras koira!




Kävin tutustumassa tuohon veikeään, uuteen tuttavuuteen, joka oli erittäin leppoisa tapaus.Laatua perunkarvatonkoira! Olimme hiukan "häh", mutta karvallinen neiti selitti, että pentueeseen silloin tällöin syntyi karvallinen kaveri. Meistä se oli upeaa ja mahtavan ainutlaatuisuuden merkki, mutta ihmiset eivät kuulemma arvosta karvallisuutta, kun pitäisi olla karvaton. Pyh sanon minä! Suomen olo suhteissa ilman minkäänlaista turkkia? Huijui! Minä palelen jo tällä turkilla!

Kun karvoja oli haljottu, tutkailimme ja arvoimme yhdessä hajuja.


Vilja koetti pentumaiseen tyyliin riehua kepin kanssa ja sai uuden toverin hetkeksi juoksentelemaan puiden lomassa kanssaan. Emäntä katseli Viljaa ja pohti tämän käyttäytyvän, kuin pahainen 9kk ikäinen pentu. Hän ihasteli vieraan koiran rauhallisuutta ja silti olemuksen keveyttä ja nuoruutta. Hän kysyi tuttavuuden isännältä koiran ikää ja se olikin sama, kuin Viljalla! Emäntä huokaisi syvään ja katseli Viljaa päätään pudistellen, mutta suupielessä kareili huvittuneisuus.


Minä vähän ärähdin, kun uusi tuttavuus kävi liian tuttavalliseksi. Olen pieni, mutta pippurinen! Katukoiran nenille ei hypitä!


Tahdon tutustua omilla ehdoillani.


Onneksi tämä neiti sen ymmärsi ja antoi minun haistella.


Huh huh, kun väsytti moisen tutustumisen, haistelun ja metsäjuoksemisen jälkeen. Kun pääsin kotiin, katukoira minusta jäi oven taakse ja olin jälleen pieni, hento emännän sydänkäpynen.

Lahjapuu

Tällaisena takatalven iltana mieli palaa talveen. Silloin oli jälleen jokavuotinen kuusi-sisälle-päivä. Meille ei tullut kuusta, mutta vierailimme meidän rakkaassa viiden tähden hotellissa, jossa oli komea kuusi olohuoneen nurkassa. Minäpä yllätin kaikki, jopa niin, ettei emäntä ehtinyt kuvaa ottamaan. Muistin, että kuusen alla on meille yleensä ollut lahjoja ja niinpä minä häntä iloisesti viuhahdin kuusen alle ja sieltä tarkka nenäni haistoi luupaketin, jonka nappasin kiireellä ja menin sitä muualle mussuttamaan. Kuusi ei enää pelota! Se tietää lahjoja!

Sen tietää myös Vilja. Hän sai leluja, kun ne ovat hänelle erityisen mieluisia.

Leevi siirtyi eteiseen avamaan omaa pakettiaan.

Kotona saimme paketit ilman kuustakin. En epäröinyt oman pakettini kanssa vaan säntäsin sohvalle sitä avaamaan. Pelot on tehty voitettaviksi! Se siitä kuusikammosta ja pahoista muistoista! Eläköön uudet muistot!

Kivestä tuli ystävä

Kun Vilja oli pentu, hän pelkäsi kovasti lattialla nököttävää kiveä, joka saatoikin liikahtaa. Eipä pelkää enää. Hän on oivaltanut, ettei kyseessä ole mikään taikakivi vaan sellainen mahtava eläintoveri, kuin kilpikonna. Vilja ja Tortilla viettivät pitkän tovin nenäkkäin, leppoisasti. Tällaista hetkeä saammekin odottaa, sillä Tortilla on viisaasti talviunilla.

Itsepäisyyspäivän ilot

Riehuttuamme Itsepäisyyspäivän kevyessä lumipeitteessä, josta Vilja erityisesti nautti, me Leevin kanssa otimme lokoisasti ja Vilja jatkoi lumiaiheesta nauttimista kastomalla elokuvaa "Seikkailu Etelänavalla". Siinä riitti lunta ja koiria.

Välillä Vilja tarkasti, että ulkona oli yhä lunta vilkaisemalla ikkunasta ulos.
Kesken elokuvan meihin iski leikkihepuli. Minäkin innostuin vasten tapojani kiskomaan lelua. Päätin, että osaan minäkin olla itsepäinen. Sekös emäntää ilahdutti. VAROITUS: seuraa aikamoinen kuvakavalkadi meistä supersöpöistä leikkimässä.







Välillä Vilja muisti jännittävän elokuvan ja antoi minun riipiä lelua.

Pian kuitenkin yhteisleikki jatkui.

Vaan sitten, riehuttuamme tunnin sohvalla, minä nukahdin ja Vilja otti rennon asennon elokuvan loppuun saattamiseen. Olipa uuvuttavaa olla itsepäinen, mutta hauskaa! Taidanpa ottaa tavaksi.

Kisut ensilumessa

Kissojen kosketus ensilumen kanssa on joka vuotinen huvitus niin meille, kuin isäntäväelle. Vaikka en itsekään mikään lumifani olekaan, on kissojen touhu hupaisaa ja hitusen liioittelevaa. Ensin astutaan varoen kostealle, viileälle rapulle. Tervehditään muina kissoina sammalporoa.



Loviia lähti rohkeana hipsimään, mutta räpisteli joka askelluksella takatassujaan.


Roopekin otti Loviisasta mallia, mutta molemmat pysähtyivät loskarajaan.


"Yyyyh! Loskaa! Jotain rajaa sentään!"


"Minä vielä yritän," puhisee Loviisa uhmakkaana ja lähtee matalana, aivan kuin se jotakin hyödyttäisi, hipsimään loskan sekaan.


"Wou! Mitä on grillipaikalle tapahtunut? Miten se joki jo noin pitkälle yltää," kauhisteli Kaunis Katariina turvallisesti rappujen tuntumassa.



"Kiitos vain, minulle riitti," tuhahti Loviisa ja kipitti kiireen vilkkaa takaisin talon lämpöön ja kuivuuteen.


"Sama täällä," murahti Roope ja suuntasi hänkin kotia kohti. "Tulin, näin ja kammosin."


"Haiset ihan loskalle ja märälle kissalle," totesi Uuna Roopelle.
"En suosittele testaamaan," Roope koetti Uunaa varoittaa.


"Pakko koettaa," mutisi Uuna ja lähti hipsimään. "Jatkaako vai eikö jatkaa," kissa pohti ja katseli maisemaa.


"Ei jatkaa," komensi Roope ja paimensi haareminsa takaisin kotiin. Hän pohti, millaista oli viettää talvia koditonna, ulkorakennuksiin pujahtaen. Onneksi Roope uskalsi pihallemme vuosia sitten astua. Nyt Roopella, kuin meillä muillakin on oma, varma, lämmin, kuiva ja turvallinen koti. Ulkona saa olla millainen sää hyvänsä, kotona on aina hyvä keli!

Sattuipa kesällä kerran

Huuh! Niin se alkoi taas, kylmän, julman kaunis talvi. Pikkuiset tassuni palelevat ellen viipota vauhdilla eteenpäin. Talvitakin kanssa kävi vähän hassusti, kun yksi päivä Viljan kanssa riehaannuimme ja tuota... revimme takkini. Oli niin hauskaa nakertaa niitit irti ja kiskoa pehmoinen sisus ulos. Noh, ei siitä sen enempää.

Jotta jaksan tätä talvea, koetan miettiä jotakin ikävää kesästä. Vaikeaa on löytää mitään ikävää niin kivasta, rakkaasta, lämpimästä, valoisasta, ihanasta vuodenajasta.

Muistin kuitenkin jotain. Leevikin muistaa.


Eräs hurmaavan kaunis ja kuuma kesä päivä, leppoisan lenkin jälkeen, huomasimme Leevissä jotakin perin outoa. Herra oli hymyileväinen itsensä, mutta naama oli muuttanut muotoaan. Kuono oli kovin muhkurainen ja toinen silmä kadonnut turvotukseen.

"Ei haittaa, ei hätää! Jokin pörriäinen pääsi tuikkaamaan. Ei sen kummempaa. Kyllä se tästä." Leevi vain hymyili meille ja pisti maate pehmeälle nurmelle.


Yläluomessa oli nähtävissä paise. Seuraavana päivänä Leevi oli jo itsensä näköinen. Huh! Itselläni on kurja kokemus maa-ampiaisista isännän kanssa muutaman vuoden takaa. Olivat pesineet grillialueellemme. Väistelin aluetta koko loppukesän, vaikka isäntä saikin hoidettua pesän pois. Minulla ainakin pistokset olivat hurjan kivuliaita.


Tältä tosin näytti minun masuni viime kesänä ja olisittepa nähneet isäntäväen nilkat! Jossakin pihalla yritti kasvaa jättiputki, jonka isäntäväki kaikkien muiden kasvien joukossa pisti matalaksi, jolloin se pääsi polttamaan minua, lyhyt jalkaa, ja isäntäväen nilkkoja. Talvella vain pakkanen nipistää, ei sentään polta!


Äh, vaikka kuinka yritän, en voi sille mitään. Olen kesän koira! Sitä odotellessa taidan painua nukkumaan tiiviisti peiton alle, isäntäväen väliin ja kuono tyynyllä. Kesäisiä unia!