Jotta jaksan tätä talvea, koetan miettiä jotakin ikävää kesästä. Vaikeaa on löytää mitään ikävää niin kivasta, rakkaasta, lämpimästä, valoisasta, ihanasta vuodenajasta.
Muistin kuitenkin jotain. Leevikin muistaa.
Eräs hurmaavan kaunis ja kuuma kesä päivä, leppoisan lenkin jälkeen, huomasimme Leevissä jotakin perin outoa. Herra oli hymyileväinen itsensä, mutta naama oli muuttanut muotoaan. Kuono oli kovin muhkurainen ja toinen silmä kadonnut turvotukseen.
"Ei haittaa, ei hätää! Jokin pörriäinen pääsi tuikkaamaan. Ei sen kummempaa. Kyllä se tästä." Leevi vain hymyili meille ja pisti maate pehmeälle nurmelle.
Yläluomessa oli nähtävissä paise. Seuraavana päivänä Leevi oli jo itsensä näköinen. Huh! Itselläni on kurja kokemus maa-ampiaisista isännän kanssa muutaman vuoden takaa. Olivat pesineet grillialueellemme. Väistelin aluetta koko loppukesän, vaikka isäntä saikin hoidettua pesän pois. Minulla ainakin pistokset olivat hurjan kivuliaita.
Tältä tosin näytti minun masuni viime kesänä ja olisittepa nähneet isäntäväen nilkat! Jossakin pihalla yritti kasvaa jättiputki, jonka isäntäväki kaikkien muiden kasvien joukossa pisti matalaksi, jolloin se pääsi polttamaan minua, lyhyt jalkaa, ja isäntäväen nilkkoja. Talvella vain pakkanen nipistää, ei sentään polta!
Äh, vaikka kuinka yritän, en voi sille mitään. Olen kesän koira! Sitä odotellessa taidan painua nukkumaan tiiviisti peiton alle, isäntäväen väliin ja kuono tyynyllä. Kesäisiä unia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti