Riemukas päivä

Ensinnäkin toivotan äärettömän iloisin hännän heilutuksin uuden lukijani tervetulleeksi! On kerrassaan mahtavaa, että olet tiesi blogiini löytänyt! Toivottavasti viihdyt tarinoiden ja kuvien parissa. Pidemmittä puheitta jatkakaamme ajan kuromista umpeen.

Eräs kaunis, aurinkoinen toukokuun päivä meille saapui vieraita. Mukava nainen ja hänen mukava koiranpentunsa, jonka seura oli Viljalle enemmän, kuin tervetullutta. Riemu on tuon pienen, viljamaisen koiran nimi ja nimensä mukaisesti hän vietti päivää kanssamme. Katsokaas vaikka!

Aluksi teimme pihalla turvallisen rivin, koska paikka oli Riemulle vieras. Tässä hän huolestuneena kuikuilee emäntänsä perään.

" Eihän se emäntä vain jätä minua tänne kummaan paikkaan," pohti Riemu otsa huolesta kurtussa, lyhyet raajat valmiina säntäämään emännän luo.

Vaan eipä aikaakaan, kun Vilja pentuakin vilkkaampana villitsi Riemun hurjaan leikkiin.


Väistelimme Leevin kanssa pomppivia ja säntäileviä villikoita.


Välillä kävin nuhtelemassa ja rauhoittelemassa kaveruksia emomaisesti. Koenhan Viljan omaksi pennukseni.


"Huiiii! Voi hyvänen aika sentään," puhisi Leevi yrittäessään väistellä joka paikkaan ehtiviä villikoita.


"Tule Riemu! Juostaan tänne," houkutteli Vilja.
"Joo, minä tulen! En vain meinaa pysyä perässäsi." Riemu oli tuolloin vasta 5,5kk ja jalat paljon lyhemmät, kuin Viljalla.


Minä välillä venyttelin ja joogasin, jotta mielenrauhani säilyi ja jaksoin rynnätä vahtimaan vilkasta kaksikkoa.


Koetin huomioida myös ihmiset hymyillen ja häntä heiluen.



Leevi vetäytyi omaan rauhaansa. "Tämän ikäisenä ei tarvitse miellyttää ketään," tuumasi Leevi.


Minne Vilja edellä, sinne Riemu perässä. Hippulat vinkuen.



Välillä pöhköt painelivat juomaan joesta ja maastoutuivat ruovikkoon.


"Nyt pois sieltä, ettette tipu jokeen!"


"No joo joo," puuskahti Vilja, mutta totteli kuitenkin.


Riemu seurasi perässä.


Välillä Riemu väsähti ja vain nautti maisemista.


Riemu oli näin lumoutunut Viljasta!


Vilja nautti, kun kerrankin häntä joku matki, ihaili ja seurasi.

"Huuuuiiiiiii! Mikä kumma tuo on???" Riemu näki kumman olennon pöheikössä.


"Emäntä! Kai TUO on vain käymässä, ei jäämässä!?Me ei tahdota yhtäkään pentua taloon lisää!" Ronja Ryövärintytär raivosi ja katsoi silmät leimuten vierasta. Ei, ei pentuja tähän taloon, mutta kyläillä saa kyllä. Riemukas päivä uuvutti Viljan, ikipennun, mukavasti.

Enkeleiden apurit

Sophien kuvien kaivelun välissä: Tärkeä faktatieto ihmisen parhaasta ystävästä ja enkeleiden maan päällisestä apurista: sädekehä sijaitsee kaulan ympärillä. Tässä siis vedenpitävä todiste aiheesta. Pennuilla sen näkee helpommin, mutta yleensä se on ihmissilmille havaitsematon. Kamera on ikuistanut siis ainutlaatuisen hetken! Olen vain pettynyt, ettei minun leveä, kaunis ja kirkas sädekehäni ole tarttunut kameralle, vaikka minua niin paljon kuvataankin. Minä, jos kuka, olen enkelin oikea tassu, siipi, käsi tai jokin... Näin on! Uskokaa pois!

Pelot on tehty voitettaviksi

On tämä elämä välillä rasittavaa. Tahtoisin vain olla ja nauttia laumasta, kun minut viedään kyläilemään ja vielä paikkaan painajaisistani! Ensinnäkin kyläpaikassa on tuo ihmisen riiviö ja lisäksi 5 minua suurempaa koiraa, jotka kuitenkin haisevat ja käyttäytyvät, kuin pennut! Isäntä ja emäntä hääräsivät kynsisaksien kanssa pentujen kimpussa. Vuoroaan odottavat kuvassa Lilli, Olka ja Pihla. Olin tietysti aika vahingon iloinen kynsien leikkuusta, mutta toisaalta harmitti, kun nuo hömelöt pennut saivat niin paljon huomiota ja kehuja. Viimein kaikki pennut saivat juosta pihalla. Heillä on kyllä hieno ulkoaitaus, jossa on kivoja koppeja ja paljon leluja. Minäkin kävin aituksessa haistelemassa hajuja. Loppujen lopuksi huomasin, ettei nuo jättipennut olleetkaan hullumpia. Oli hauska juosta yhdessä pitkin pihaa! Taisin saada uusia ystäviä! Ihmisen pennullekin annoin uuden mahdollisuuden, kun tuli niin nätisti luokseni ja silitti. Kyllä uni maittoi kotona riehumisen jälkeen!

P.S. En ole vieläkään saanut tilaisuutta silputa emännän väsäämää pehmo-Ellaa... Täytyy käyttää oveluutta.

Kääpiöt

Minusta nuo oudot, kääpiökokoiset ihmisen kaltaiset olennot ovat pelottavia. Tämäkin kuvan tapaus on kyllä kiltti ja ystävällinen. Osaa lähestyä eläimiä hienosti, mutta minua vain ahdistaa, kun hän luulee minua pennuksi ja kulkee perässäni. Hänellä saattaa olla kädessäänkin jotain, mikä saa minut heti epäluuloiseksi. Kuulin, kun isäntä ja emäntä puhuivat, että minun täytyisi tavata noita "lapsia" useammin, jotta tottuisin ja rohkaistuisin. Apua!