Viljankukkia

Oli voimakkaiden varjojen ja kuurankukkien päivä. Leevi tiesi, että jotakin oli tapahtumassa. Ulkona oli niin kireä sää, ettei meistä kukaan tarjennut kauan ulkona kökkiä. Niinpä vain odotimme väistämätöntä. Leevi yritti viimeiseen asti perua tapahtuvaa, mutta isäntäväki käsitti Leevin väärin. Makuuhuoneessa oli muovikassillinen koiranleluja, ruokakippo, pehmeä peti yms. Yritin piristää Leeviä.

" Jos sinulla on syntymäpäivä lähiaikoina ja kaikki nuo tavarat ovat sinulle?"

" Minun synttärini ovat loppuvuodesta, eikä tässä taloudessa koirien syntymäpäiviä juhlita. Jotakin hämärää tässä on..."

Kuten jo aiemmin totesin, lumihulluus oli vallannut isäntäväen. Puheet viljasta vain kiihtyivät. Minä vain pudistelin päätäni ja rukoilin kevättä, jotta lumi sulaisi.

Isäntäväki lähti autolla. Emme päässeet tällä kertaa mukaan. Aika vilukissa meidän emännästä on tullut, kun paksun viltin otti matkalle mukaan, tuumin itsekseni. Leevi käpertyi surkeana sohvalleen.

Muutaman tunnin kuluttua auto kaarsi pihaan. Rynnistimme iloisina vastaan, paitsi Leevi. Hän oli varmuuden vuoksi pistänyt poskeensa leivän, noin niin kuin mielenilmauksena.

Emännällä oli jokin pieni sylissään. Kun pääsin haistamaan otusta, emäntä esitteli sen Viljaksi. Vilja on pieni koiranpentu! Minä rakastan Viljaa. Rakastuin ensi katseesta tuohon pieneen otukseen. Viljalla ja minulla on hauskaa! Roxi nuuhkaisi ja heilutteli häntää. Leevi tyrmistyi. Koiranpentu! Tietenkään Leevi ei voinut suloiselle Viljalle kiukutella, vaan ohikulkiessaan tiputti pennulle lelun, mutta isäntäväkeä Leevi ei ollut näkevinäänkään. On se Leevi jo alkanut pehmetä, kun huomasi, että yhä saamme huomiota, eikä lyhyt jalkainen Vilja vielä yllä sohvalle, sängylle ja kunnioittaa meitä vanhempia. Mitä nyt välillä haukkaa säärestä, kun ohi menee. Terävät hampaat, mutta pehmeä katse. Ihana Vilja!