Päivittäin pariskunta saapui luokseni. He tarkkailivat palstaani ja huomasivat sen puuteet. Heiltä sain ruokaa, vettä, kehuja, rapsutuksia ja he poistivat punkitkin. Monesti huomasin miten he keskustelivat vieraalla kielellään vakavan kuuloisesti ja katselivat minua tarkasti. Rohkaistuin päivä päivältä ja aloin elätellä toivoa, että he veisivät minut mukanaan. Uskaltauduin jopa syliin!
Kunnes eräs päivä vaistosin, että jotakin oli pielessä. He tulivat kuten ennenkin ja käyttäytyivät normaalisti, mutta jotakin oli vialla. Tuntui, että he tulivat viimeistä kertaa. Kun he lähtivät, jälleen kerran, tein viimeisen, epätoivoisen eleen saadakseni heidät ymmärtämään, että olen heidän koiransa. Säntäsin ulos palstalta ja juoksin lyhyillä jaloillani heidän perään! Auto tuntui kiihdyttävän vauhtia ja niin tein minäkin. Viimein auto pysähtyi, minut nostettiin itkevän naisen syliin. Käperryin siihen helpottuneena ja katselin naista hellästi. Viimein he tajusivat! Tässä on paikkani! Mutta minut vietiinkin takaisin palstalleni. Nainen komensi minua tiukasti. Sydämeni murtui, mutta niin murtui naisenkin.
He olivat yrittäneet selvittää, kuinka saada minut mukaansa. Naisen ystävätär Suomessa oli selvittänyt asioita. Aikaa oli liian vähän rokotusten ym. voimaan saattamiseen. Eivätkä he tahtoneet tehdä paikallisten kanssa kauppaa, jottei meitä koiria alettaisi tehtailla turisteille. Niin jäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti