Superpostaus: Juustolan vuosi 2012

Koska emäntä oli niin hävyttömän huono päivittämään blogiani viime vuonna omien kiireittensä vuoksi, saapahan nyt tehdä sitten korvauksen kerralla. Voimia vain lukijalle. Aikamoinen kuvakimara tiedossa! Vedä siis syvään henkeä. Tästä se alkaa! Juustolan vuosi 2012:

Juustola: Yhä pystyssä. Lumikuormasta huolimatta.
Koirat: yhä vakio 3 kpl (melkein Vilja lähti)
Kissat: 6, lisääntyneet yhdellä orvolla (eihän se isäntäväki hennon potkaista pihalle niin käsittämättöämn kilttiä, vaikkakin arkaa kissaa, joten siitä yksi lisää.)
Fretit: 1, emännän unelma toteutui, kun papu muutti meille joulukuussa.
Matelijat: olohuoneen asukkeihin tullut parin käärmeen lisäys ja kilpikonnia tuli lisää 10! Mikä siinä kilpikonnien pidossa mättää, kun niitä niin urakalla tarjotaan tänne? Ihmettelen vaan.

Ihastuttava tiikeripyton (Python molurus) Merlin muutti Madisan toveriksi Juustolaan 2012.

Viljasta kilpikonnat ovat tänä päivänä sangen kiinnostavia. Kuvan komea turkinkannuskilpikonna (Testudo graeca ibera) Jasmine on kova tyttö marssimaan pitkin kotiamme ja kiipeilemään.

Talvi: Siitä riitti myös hupia. Otin rennon asenteen. Nautin ulkoilusta, kun tiesin pääseväni sisälle lämpimään. Vuoden huipun tulokas on ollut isännän emännälle hankkima sähköpeitto, jonka alle sukeallan emännän kanssa paukkupakkasilla.

Näin nautitaan lumesta:

Juosten veri kiertämään!

Loistavalla hajuaistilla maailma avartuu ja näinnäisen kuolleesta luonnosta löytyy kaikki piilottelevakin elävä.

Siis tassua toisen eteen!

Jotkut tykkäävät sukeltaa lumeen.

Minä hipsin, kuin jänö.

Irtoaa siltä Leeviltäkin juoksu!

Jos jano yllättää, ei apu ole kaukana.

Maisemien avaruutta on mukava ihailla, ääniä kuulostella.

Keppiä on kiva hakea lumi pöllyten hankikannolla.

Tämänkin vuoden ehdoton lumikoira on...

No en todellakaan!

Vaan se on...

VILJA! Tietysti.

 Vain tällaisilla keleillä Viljakin tahtoo nopeasti kotiin.

Nautitaan lämmittävistä kynttilöistä ja niiden luomasta tunnelmasta.

Leikitään sisällä.

Nautitaan rapsutuksista.

Otetaan rennosti.

Välillä levätään yhdessä.

Leevin suosikki paikka on isännän tuoli. Siitä on hyvä näkyvyys pihalle.

Uuna käpertyy mihin vain, kunhan on lämmin.

Auringon lämminttämä rappu on huippu päiväunipaikka.

Tosin hiukan kova. Asentoa on vaihdettava, ettei paikat kipeydy.

Kenkälaatikko on mainio pesä kisulle, kuten tämä rento kasa Roopea todistaa.

"Huippu paikka", vakuuttaa Uuna.

Katariinan ja minun mielestä taas tyynyjä ei voita mikään.

Anatomisesti muotoiltuja, ah!

Välillä olen torkuskellut silmät auki.

"Niin minäkin," myöntää Vilja.

"Meillä vierailevan nuoren neitosen sylikin on mahti mesta nukkua," huikkaa Uuna.

Leeville kelpaa mattokin.

"Joo-o, tyynyt on hyvät näille minun vanhoille luilleni," myhäilee Roope ja nojailee myös...

...Viljaan. Elävä patteri. Kissat ottavat lämmön mistä saavat!

Onpa Roope jäänyt kiinni halailemasta lahjaksi saatuja, virkattuja mangusteja unissaan.

Peitto on kiva. Lämmin ja muokattava.

Kesäinen ruoho on kyllä sesonkiherkkua! Niin syötynä, kuin maattuna.

Täysi pimeys kiitos!

Olen mestari kiertymään kissamaiselle kerälle.

"Keittiön pieni, auringon keltainen sohva on ihana", huokaa Katariina.

"Hei! Ei saa kuvata kesksen pesuhetken! Joo, sohva on minustakin hyvä uutuus,"myöntää Uuna.

"Sohvatyynyt on parhaat," mutisee Ronja.

Olemme siis laiskoja, mukavuuden ja lämmönhaluisia, vaikka silloin tällöin kirmaammekin. Palataan siis vuoden liikkumiseen:

Kevättalvi on erityisen mukavaa aikaa. Sulavan lumen alta paljastuu kiintoisia hajuja ja monesti naposteltavaakin.

Väillä mukanamme on kerrassaan mainio entinen naapurin poika. Hän on ollut meillä mukava usein vuonna 2012.  Hän tässä pitää seuraa Leeville, joka joutui kytketyksi. Leevillä on iän myötä kuulo heikentynyt ja se kuuleva osakin on kovin valikoivaa. Herra kokee oikeudekseen haahuilla miten itse tahtoo. Välillä isäntäväen mielestä on vain turvallisempaa laittaa Leevi kiinni, kun kuvaavat ja me Viljan kanssa nuuhkuttelemme lähistöllä korvat kohtuu herkkinä kuulemaan isäntäväen kutsut.

Meillä kävi nimensä mukaisesti Riemukasta seuraa! Vilja ja Riemu ovat aika parivaljakko!

Citykoiralle meidän peltolenkki oli erittäin mielenkiintoinen. Me toimimme Viljan kanssa oppaina maalaiselämään.

Riemu oli perin tyytyväistä koiraa emäntänsä käsissä, kun takana oli hauskan leikkisä lenkki.

Entäs kissat?

Ne epelit nousevat pöydälle, kuten tässä meidän vakiovierailijan kanssa.

Leikki maistuu Ronjallekin kissojen valtaamalla sohvalla.

Katariinakin osallistuu.

Roopekin viihtyy hiljaisten mangustien kanssa.

Uuna osoittaa rakkautta terraarioita kohtaan.

Uuna pitää seuraa erillään toveristaan ruokailevalle tejunaaraalle (Tupinambis merianae).

Siis pidämme huolta toisistamme yli lajirajojen.

Voimme jakaa tilaa toistemme kanssa. Tässä Roope nauttii sohvasta meidän koirien kanssa.

Sohvalla silloin tällöin tuttavuutta tekevät tejut. Leevi on noiden liskojen kanssa meistä se rohkein.

Leopardigekko (Eublepharis macularius) saa juoda tunisiakilpikonnan kilveltä. Kaveria ei jätetä!

Tiikeripyton Madisan kanssa emme pääse lähietäisyydelle muuten, kuin käärmeen luotoua nahkansa. Vilja takakoivet tutisten nuuhkuttaa Madisan eksoottista ja vaarallista tuoksua.

 Emmekä ole unohtaneet ihmisiä!

Isäntää hemmottelen nuolemalla lempeästi kättä.

Isännän korva ja päänahka ovat Viljan heiniä.

Hoivasimme myös isännän kyynpuremaa viime kesänä.

Emäntä saa tässä Viljalta ison, märän suukon.

Me hemmottelemme myös vieraitamme.

Syliä ja läheisyyttä. Niistä mekin pidämme! Vuodesta toiseen!

Kameraankin on alettua tottua:

"Ooh, ihana kamera," kiehnää linssilude Roope.

"Ooh, kamera," hihkuu vuoden toinen vauva emännän suvussa. Tämän pikkumiehen kanssa emäntä jakaa siis rakkauden kameroihin sekä syntymäpäivän!

Jos emme saa mitä tahdomme, meillä on kova arsenaali kerjäyskatseita. Kaiki nämä vuodelta 2012:

Noh, Ronjan katse on jo aika hyökkäävä...

"Nuuh nuuh, saitko jotain napattua? Tuoksuuko suupielet?" Katariina ja Ronja varmistavat.

Leikkejäkin on mahtunut monenlaisia vuoteemme, mutta tässä näyttää mallia ulkoleikeistä Uuna:

"Hei Roope" Laske kymmeneen! Minä menen piiloon."

"Hahaa, täältä Roope ei minua löydä! Olen maastoutumisen mestari!"

"Yhdeksän, kymmenen," kajauttaa Roope, kääyntyy ja näkee Uunan. "Löysin!"

"Miten niin löysit? Minähän olen huippupiilossa ja vielä maastoudun heiniin hyvin. Huijasit! Varmasti kurkit!"

"Äh, Uuna. Älä ole huono häviäjä," Roope puuskahtaa ja lähtee pois. Uuna jää piiloonsa, koska huomaa, että siellä on mukava köllötellä kesäkuumalla ja tehdä yllätyshyökkäyksiä grillattavia vahtivien koirien jalkoihin.

Oi mikä oiva aasinsilta lempiaiheeseeni eli syömiseen ja eritoten kesäiseen ruokailuun ulkona.

Tälle pikku tunisiankilpikonnalle (Testudo graeca nabeulensis) maistuu silloin tällöin hyönteisetkin. Itsekin olen perin kaikkiruokainen, mutta kyllä jossakin sen rajan täytyisi kulkea.

Grillaus on selvästi yksi ihmisten kidutuskonsti koirille. Voi niitä tuoksuja! Harvoin saamme mitään tai korkeintaan yhden makkaran lopuksi jaettuna meille kolmelle. Silti on kerrassaan kutkuttavaa olla ulkona, haistella, kerjätä, toivoa ja odottaa ja lopulta hiukan pettyä...

"Voisin avustaa lautasten tiskauksessa? Ettekö näe, että olen elävä komposti?"

Meidän vuosi on ollut vauhdikas, enkä myös voisi kuvata sanalla "osallistuva".

Kun jossakin tapahtuu, siellä on Vilja. Luppakorva osallistuu mielellään terraarioeläinten hoitoon.

Vilja avusti myös kissojen lelun kasaamisessa. Eihän siitä olisi tullut mitään ilman koiran älyä! Kumma kyllä, välillä tuntuu siltä, etteivät ihmiset arvosta Viljan osallistumista.

Yhä jaksaa viime joulukuussa 4v. täyttänyt Vilja innostua tv:ssä näkyvistä tovereista. Osaa se Vilja myös pelätäkin.

"Mennään pliiiiiis jo kotiin! Se lähestyy." Vilja anoo.

"Se" on ukkonen.

Katariina taasen oli "kissa kilpikonnamaan vartijana" ja siitähän ei mitään tullut.

Ei siinä kauaa mennyt, kun Katariina oivalsi kilpikonnatarhan monet hyödyt mm. kissan vessana.

Vaan eipä ole Katariinalla enää asiaa tarhaan ja kilpikonnat saavat touhuta rauhassa vain ja ainoastaan omien jätöstensä keskellä. Ne tosin Leevi huomaavaisena siivoaa monesti, ennen kuin isäntäväki ehtii töistä kotiin.

Kevättäkin oli rinnassa.

Niin kilpikonnilla, kuin minulla. Minulla se tosin oli erilaisissa maanpohjissa kieriskelyä, eikä tuollaista kröhöm toimintaa.

Se oli myös ilakoimista. Olimmehan lähestymässä lempivuodenaikaani kesää!

Tyytyväisesti, typerästi hymyilemistä.

Luontohavaintoja.

Hyvin piilottelevia kyitä.

Laulujoutsenpari viihtyi naapurin pelloilla ja jokipoukamassamme. Isäntäväki piti tiukasti huolen, etten päässyt karkaamaan. Arvatkaa vain miten makoisaa noita olisi ollut jahdata!

Tulvivasta joesta heijastuvia auringonlaskuja.

Ja kesä! Sulaa onnea!

Näihin muistoihin ei ole sanoja, sillä kuva kertoo enemmän, kuin tuhat haukahdusta.

Niin kesä hiipui syksyyn ja siitä olenkin täällä päässyt joitakin asioita jakamaan. Jos Vilja onkin alkanut hiukan rauhoittua, on Papu uusi tehopakkaus ja osallistuja.

Joulu saapui. Joulukuusikin oli vain pikkuinen, elävä kuusi ikkunalaudalla. Joulu oli herkkuruokia ja rauhaa.

Leevikin täytti lokakuussa 15 vuotta! Vielä riittää papalla huumorintajua. Herra esiintyi mieluusti tonttulakissa.

Ilolla jätimme vuoden taaksemme, Vilja tosin tutisten, kun pelkää ilotulitteita. Me koirat olimme räjähteiden ajan kotona tv:n pauhatessa konserttia. Viime vuosi ei siis vienyt mitää tai ketään, mutta toi uutta. Nenä kohti vuotta 2013. Pysykää taajuudella. Tarinaa piisaa! Veikkaan, että tämän vuoden tähti on Papu. Riehakasta, vauhdikasta, monipuolista ja makoisaa vuotta kaikille!

Vipeltäen sydämiin

Eräs harmaa, hyinen talvipäivä tapahtui jälleen kummia, joka lopetti liian laiskottelun ja toi meille uutta ajateltavaa ja seurattavaa. Sitä oli ennakoinut isäntäväen puurtaminen omituisen, valtavan häkin kimpussa, joka pelotti Viljaa ja minua. Vilja luuli jo joutuvansa elämään häkissä ja koetti mielistellä isäntäväkeä tunkemalla syliin ja istumalla heidän varpaiden päällä kesken häkin kasauksen. Minä mietin, ettei minua vain lähetetä häkissä takaisin Korfulle (tähän vuoden aikaan se tosin ei ole pahin kauhuskenaario). Seuraavana päivänä he lähtivät anivarhain ajamaan. Me jäimme huolestuneina odottamaan mitä tuleman pitää.

Se muistutti meitä Leevin kanssa eräästä talvisestä päivästä hiukan vajaa 4 vuotta sitten, jolloin isäntäväki toi Juustolaan pienen koiranpennun, Viljan. Silloin he lähtivät autolla paksun viltin kera ja me jäimme Leevin ja edesmenneen Roxin kanssa pahojen aavistusten vallassa odottamaan. Sulin kuitenkin heti tuolle pennulle ja otin sen hoiviini.

"Nyt on Viljan vuoro kokea jotakin hiukan samaa. Tosin Viljalta puuttuu emon ominaisuudet, mutta tämä tulokas silti sulatti Viljan sydämen," totean Leeville.

"Täytyy sanoa, että olen hiukan hämmentynyt. En oikein tiedä miten suhtautua tähän tulokkaaseen. Se ei ole koiranpentu, se on kyllä pieni ja karvainen, mutta nukkuu hyvin paljon. Sillä on julmetun terävät hampaat, mutta se ei silti roiku korvissani. En ole koko pitkän elämäni aikana tavannut mitään vastaavaa," kummastelee Leevi seuraten hämillään Viljan ja tulokkaan vauhdikasta leikkiä.

"Huhuu! Lempileikkini," hihkuu Vilja, kun sen uusi leikkitoveri tahtoo leikkiä piilosta sukeltelemalla maton alle.

Tässä asumuksessa otus nukkuu, syö ja vessailee. Hereillä ollessaan, mikä on vain pari kertaa päivässä, tunnin pari kerrallaan, se vipeltää vapaana.

Ja tältähän tuo terävähampainen hurmaajatar näyttää. Alku oli rankka. Ensimmäisenä päivänä se jahtasi meitä koiria ja puri jaloista. Onneksi se pian tajusi, että me ollaan ihan kivoja kavereita. Sen aiemmat koirakokemukset olivat harvassa.

Otus on kuulemma fretti, hilleristä muinoin kesytetty metsästys- ja lemmikkieläin. Tämän pastelliblondin nimi on Papu. Ikää 4 vuotta ja sukupuoli on tyttö. Täyyy myöntää, että se on viisas ja utelias, taitava ja hurmaava. Isäntäväki on aivan sulaa vahaa, enkä minäkään ole immuuni sen lumovoimalle. Katsokaa nyt tätä:

Papun touhukkuudesta voin päätellä, että se tulee näkymään blogissani usein. Emme lainkaan ihmettele, että moni erehtyy ottamaan fretin lapselle/lapsille lemmikiksi, mutta me emme sitä suosittele. Kulmahampaat ovat pitkät ja terävät, purema on erittäin ikävä. Usein pentufretin kasvatus ja koulutus on kovaa työtä, jotta se edes pääsääntöisesti olisi sisäsiisti eikä pureskelisi. Se on myös viisas eläin, joten hereillään ollessaan sen tarvitsee saada olla vapaana ja kaipaa uusia virikkeitä. Myös nukkupaikan sisustusta on myös hyvä muutella. Se ei todellakaan ole häkkieläin. Meillä häkki on sille suojapaikka isäntäväen työpäivien ajaksi (eivät luota meihin!) ja tosiaan rauhaisa paikka nukkua.  Jos fretin elämä käy liian yksitoikkoiseksi, voi siitä tulla todellinen ongelmatapaus. Se on myös pieni luikku, joka tunkee itsensä uskomattomiin paikkoihin. Freteillä on myös kurjia sairauksia. Moneen saa varautua tuon näädän kanssa. Papulla on lisämunuaisongelma, jota hoidetaan implantilla. Saa nähdä kuinka kauan viehättävä näätäläinen on elämäämme piristämässä, mutta koetamme tehdä kaikkemme, että vielä pitkään. Freteistä voi lukea lisää Papun kasvattajan sivuilta.

Papu opettaa kärsivällisyyttä ja hellyyttä Viljalle ja emännälle kärsivällisyyttä valokuvaamiseen. Pikkuotus ehtii nopeasti kuvasta ulos tai tulee innokkaana linssiin kiinni kameraa ihmettelemään! Tällaiseen pimeän aikaan kahden liikkuvan kohteen kuvaaminen on tätä:

No, nyt on Viljalla huippu leikkikaveri, vaikka se nukkuukin hiukan liian paljon Viljan ja minunkin mieleen. Samalla toteutui emännän kymmenvuotinen unelma. Tätä on siis harkittu pitkään ja huolella. Tosin meiltä salassa, mutta mitäs pienistä. Se pieni pitää meistä kaikista! <3 p="p">

Tuhlaajaemännän paluu

Voisitko sinä vastustaa ilmettäni? Näin hellällä, anovalla ja rakastavalla katseella koetin rukoilla emäntää jäämään tai ottamaan minut mukaansa. Mitä vielä! Tuo kylmä eukko nappasi tämän kuvan, otti rinkkansa, kamerareppunsa ja häipyi! Onneksi isäntä piti kodin lämpimänä, väsymättä pisti puuhellaan ja pönttöuuniin puuta iltaisin ja tarjosi lämpimän sylin mihin käpertyä. Eli eipä ollutkaan niin paha ilman emäntää, joten eipä kiinnosta missä huiteli. Kiva toki, kun vaivautui palaamaan. Isäntäväki onkin lomalla kanssamme kotona ja se on todella harvinaista herkkua! Olen nauttinut pitkistä aamuista, kiireettömyydestä. ja kodin lämmöstä 

Niin tuosta kuvasta vielä. Kiinnittäkää tosiaan huomionne tuohon katseeseeni. Tuo kamala vaaleanpunainen fleecepusero on niin NOLO! 

"Ella rakas, itse Viljan kanssa pistit sen rokimman paitasi palasiksi, joten turha narista." Niin se eukko tuossa nauraa minulle. Eikö voisi hankkia uutta, eikä kiusata minua poloista näin nololla talvivaatteella. Lämmin se toki on, mutta! Kyllä se sitten osaakin olla kylmä, pohjoisen akka!